Kunhan mietin mättäällä
Oon huomannu, että kaikki vähänkin epäolennainen päätös minkä teen, luo itsensä uudelleen ja tietenkin päinvastaiseksi lopputulokseksi, joka sekin on vain kipinä uudelle.
Kun ajattelen, etten jaksa enää olla hauska, tulee minusta vain hauskempi. Heti kun myönnän, että minusta tuntuu vakavammalta kuin mitä maailma näyttää minulta odottavan, annan itselleni luvan olla myös vakava välillä. Vapautuminen muoteista ja malleista saa aikaan iloa, joka vapauttaa jämähtäneen ilmaisuni - ja kas, olenkin hauska taas.
Jos taas pidän sisälläni tuntemukset siitä, että ulkomaailma vaatii minua olemaan hauskempi kuin miltä minusta tuntuu, jää minun toiveideni ja maailman näennäisten vaatimusten välille energiatukkeuma, ristiriita rajoittamaan ymmärrystä. Ristiriidat toimivat loistavasti vääristymien osoittamisessa ajatus- ja tunnemaailmassa.. Ne saa itsestäänselvät asiat näyttäytymään niin ylikorostuneina, että ongelmien harhoista herää väkisinkin todellisuuteen ennemmin tai myöhemmin.
Joo. Siksi ristiriitoja ei tarvita, ellei niitä tarvita - jokainen voi päättää itse, kuinka intensiiviseksi opettavaisen tilanteen antaa mennä, ennen kuin suostuu myöntämään tietäneensä koko ajan, mitä se yritti kertoa..
Se on ikävää hommaa, kun alkaa pikkuhiljaa myöntämään tehneensä jotain totaalisesti ohi suunnitellun. Jokainen tietää mitä elämältä haluaa. Kaikki nillittäminen on vain vastuun ottamisen välttelyä, ja mitä pitempään sitä jatkaa, sitä vaikeammaksi käy myöntyä valitsemaan siitä lähtien niitä polkuja, joiden tietää menevän päämäärään.
Päämäärässä odottaa jotain, mistä en tiedä. Ehkä onni.. joo, aika perustavanlaatuinen juttu jota kaikki haluaa. Jokin valo siellä loistaa. Sinne mennään.
Sitä kuitenki usein valitsee eri polut sen ilmiselvimmän sijaan, vissiin jotenkin ajatellen, että en minä "tällaisena" voi vielä sinne mennä. Haluan ollai parhaimmillani enkä tällaisena likaisena ja haisevana, rumana ja haavoittuneena. Taidan ensin sitoa haavat, kävellä vaikka joen läpi puhdistuakseni, ehkä myös ruusupensaan jotta edes vähän tuoksua tarttuisi minuun. Piikkien raastamat, pienet haavat ihollani tekevät minusta ja syistäni myöhästyä uskottavampia. Vasta tämän kaiken jälkeen olen valmis astumaan päämääräni eteen.
Mutta kun päämäärä ja onni eivät ole asioita jotka odottavat ikuisuuksiin. Hengaile liian pitkään väärässä pusikossa, ja saatat unohtaa kokonaan minne olitkaan alunperin menossa.
Liekki jota ei ruokita, hiipuu ja pahimmassa tapauksessa sammuu. Eikä muuten ole mikään ankaran Ukko Ylijumalan kostonhimoinen rangaistus se, vaan tiukkaa evoluutiota ja armollisuutta tilanteen kaikille osapuolille. Olisi hirveää, jos kuolemanhakuinen ja toivoton olotila jatkuisi poikkeuksetta tiettyyn pisteeseen ikää asti, eikä sen ikeestä voisi kuolla pois joko fyysisesti tai symbolisesti. Viikatemies on oikeen lepposa kaveri.
Kun kulkee poluilla, jotka ovat vaikeakulkuisia siihen suuntaan missä oma päämäärä on, alkaa pientä ihmistä (lue: raivoavaa egoa) herkästi vtuttaan. Miksi en sais muuttaa mieltäni? Miksi minun täytyy tarpoa tiettyyn suuntaan vaikka tuolla päin näyttää niin paljon helpommalta! Kirottu olkoon se mulkvist, joka ei vain pistänyt koko metsää matalaksi niin, että kaikki päämäärät näkyisivät selkeinä ja niistä voisi valita sen minkä tahtoo. Nyt tämä meno on tällaista perkeleen rempomista ja arvailua. Kaikki olisi niin paljon helpompaa ilman näitä varjostavia puita. Mutta sitten jäisi kaikki kokemuksetkin kokematta. On se muurahaispesään istuminen ihan hauska tarina kerrottavaksi kuitenkin.
Elämä on kuin metsä. Kyllä, kirjoitin juuri "elämä on kuin x" mietelauseen, ja olen ylpeä siitä, koska mulla oikeasti on pointti tässä. Sitä paitsi, ihan kaikki mitä maailmassa on, voi olla vertauskuva elämälle. Itse asiassa mikä vaan voi olla vertauskuva mille vaan, mutta niin pitkälle ei nyt jaksa mennä vaikka meninkin jo.
Siellä muiden kulkijoiden parhaaksi näkemillä poluilla ähkiessään voi katkeroitua koko kokemuksen tarjoajaa kohtaan. "Vittuun koko metsä kiitos" raikaa siellä puiden siimeksessä, ihan niin kuin tämä loputon nyyhkytys siitä, miten babylon vittu plääh. Vois olla helpompi vaan myöntyä kulkemaan hyväksi havaittua polkua, kun vaihtoyrityksistä huolimatta maa jalkojen alla tuntuu kuitenkin hassusti viettävän siihen alkuperäisen päämäärän suuntaan..
On vain niin pirun turhaa koittaa määrittää päämäärän laatua etukäteen. Jotain siitä voi tietää.. mutta jännästi näkyy ainakin mun elämässä muuttavan muotoaan kaikki luulot ja oletukset, joilla ei ole muuta pohjaa kuin toivo siitä, että jokin kehikko tälle elämän merkitykselle olisi olemassa. Miellekartta elämän mielekkyydestä.. Sitä sitten tyytyväisenä analysoisin kämpillä illat pitkät.
Kun ajattelen, etten jaksa enää olla hauska, tulee minusta vain hauskempi. Heti kun myönnän, että minusta tuntuu vakavammalta kuin mitä maailma näyttää minulta odottavan, annan itselleni luvan olla myös vakava välillä. Vapautuminen muoteista ja malleista saa aikaan iloa, joka vapauttaa jämähtäneen ilmaisuni - ja kas, olenkin hauska taas.
Jos taas pidän sisälläni tuntemukset siitä, että ulkomaailma vaatii minua olemaan hauskempi kuin miltä minusta tuntuu, jää minun toiveideni ja maailman näennäisten vaatimusten välille energiatukkeuma, ristiriita rajoittamaan ymmärrystä. Ristiriidat toimivat loistavasti vääristymien osoittamisessa ajatus- ja tunnemaailmassa.. Ne saa itsestäänselvät asiat näyttäytymään niin ylikorostuneina, että ongelmien harhoista herää väkisinkin todellisuuteen ennemmin tai myöhemmin.
Joo. Siksi ristiriitoja ei tarvita, ellei niitä tarvita - jokainen voi päättää itse, kuinka intensiiviseksi opettavaisen tilanteen antaa mennä, ennen kuin suostuu myöntämään tietäneensä koko ajan, mitä se yritti kertoa..
Se on ikävää hommaa, kun alkaa pikkuhiljaa myöntämään tehneensä jotain totaalisesti ohi suunnitellun. Jokainen tietää mitä elämältä haluaa. Kaikki nillittäminen on vain vastuun ottamisen välttelyä, ja mitä pitempään sitä jatkaa, sitä vaikeammaksi käy myöntyä valitsemaan siitä lähtien niitä polkuja, joiden tietää menevän päämäärään.
Päämäärässä odottaa jotain, mistä en tiedä. Ehkä onni.. joo, aika perustavanlaatuinen juttu jota kaikki haluaa. Jokin valo siellä loistaa. Sinne mennään.
Sitä kuitenki usein valitsee eri polut sen ilmiselvimmän sijaan, vissiin jotenkin ajatellen, että en minä "tällaisena" voi vielä sinne mennä. Haluan ollai parhaimmillani enkä tällaisena likaisena ja haisevana, rumana ja haavoittuneena. Taidan ensin sitoa haavat, kävellä vaikka joen läpi puhdistuakseni, ehkä myös ruusupensaan jotta edes vähän tuoksua tarttuisi minuun. Piikkien raastamat, pienet haavat ihollani tekevät minusta ja syistäni myöhästyä uskottavampia. Vasta tämän kaiken jälkeen olen valmis astumaan päämääräni eteen.
Mutta kun päämäärä ja onni eivät ole asioita jotka odottavat ikuisuuksiin. Hengaile liian pitkään väärässä pusikossa, ja saatat unohtaa kokonaan minne olitkaan alunperin menossa.
Liekki jota ei ruokita, hiipuu ja pahimmassa tapauksessa sammuu. Eikä muuten ole mikään ankaran Ukko Ylijumalan kostonhimoinen rangaistus se, vaan tiukkaa evoluutiota ja armollisuutta tilanteen kaikille osapuolille. Olisi hirveää, jos kuolemanhakuinen ja toivoton olotila jatkuisi poikkeuksetta tiettyyn pisteeseen ikää asti, eikä sen ikeestä voisi kuolla pois joko fyysisesti tai symbolisesti. Viikatemies on oikeen lepposa kaveri.
Kun kulkee poluilla, jotka ovat vaikeakulkuisia siihen suuntaan missä oma päämäärä on, alkaa pientä ihmistä (lue: raivoavaa egoa) herkästi vtuttaan. Miksi en sais muuttaa mieltäni? Miksi minun täytyy tarpoa tiettyyn suuntaan vaikka tuolla päin näyttää niin paljon helpommalta! Kirottu olkoon se mulkvist, joka ei vain pistänyt koko metsää matalaksi niin, että kaikki päämäärät näkyisivät selkeinä ja niistä voisi valita sen minkä tahtoo. Nyt tämä meno on tällaista perkeleen rempomista ja arvailua. Kaikki olisi niin paljon helpompaa ilman näitä varjostavia puita. Mutta sitten jäisi kaikki kokemuksetkin kokematta. On se muurahaispesään istuminen ihan hauska tarina kerrottavaksi kuitenkin.
Elämä on kuin metsä. Kyllä, kirjoitin juuri "elämä on kuin x" mietelauseen, ja olen ylpeä siitä, koska mulla oikeasti on pointti tässä. Sitä paitsi, ihan kaikki mitä maailmassa on, voi olla vertauskuva elämälle. Itse asiassa mikä vaan voi olla vertauskuva mille vaan, mutta niin pitkälle ei nyt jaksa mennä vaikka meninkin jo.
Siellä muiden kulkijoiden parhaaksi näkemillä poluilla ähkiessään voi katkeroitua koko kokemuksen tarjoajaa kohtaan. "Vittuun koko metsä kiitos" raikaa siellä puiden siimeksessä, ihan niin kuin tämä loputon nyyhkytys siitä, miten babylon vittu plääh. Vois olla helpompi vaan myöntyä kulkemaan hyväksi havaittua polkua, kun vaihtoyrityksistä huolimatta maa jalkojen alla tuntuu kuitenkin hassusti viettävän siihen alkuperäisen päämäärän suuntaan..
On vain niin pirun turhaa koittaa määrittää päämäärän laatua etukäteen. Jotain siitä voi tietää.. mutta jännästi näkyy ainakin mun elämässä muuttavan muotoaan kaikki luulot ja oletukset, joilla ei ole muuta pohjaa kuin toivo siitä, että jokin kehikko tälle elämän merkitykselle olisi olemassa. Miellekartta elämän mielekkyydestä.. Sitä sitten tyytyväisenä analysoisin kämpillä illat pitkät.
Kommentit
Lähetä kommentti