Lahjoista ja leikeistä - kaikkien syntymäoikeuksista

Sattaa vettä, 
niin kovaa että, 
on märkä koko mettä.

Sataa myrskyää toista päivää jo. Oulussa on kuulemma aurinkoinen sää - miten just kun lähdin sieltä, sateet siirtyivät tänne? Ehkä olenkin tietämättäni rainmaker.

Sain postissa mielenkiintoisen kirjan, Jaakko Heinimäen Seitsemän syntiä. Tilasin sen kolmella eurolla huuto.netistä. Olen ollut jo pitkään kiinnostunut teologisesta näkökulmasta ihmisen psykologiaan ja maailmanhistoriaan, niin naurettavalta kuin se joistakin voi kuulostaakin. Kristinuskon myytit ovat mielestäni mielenkiintoisia siinä missä muutkin, ja lisäksi ne ovat helposti ymmärrettävissä, sillä olen kasvanut lähempänä niiden maailmaa kuin vaikka monimutkaisten, hindulaisten myyttien.

Olen jungilaisittain vakuuttunut siitä, että ihmiskunnan synty, historia ja ominaisuudet ovat ymmärrettävissä parhaiten symboliikan avulla. Jungin mukaan ihmiskunnan kollektiivinen piilotajunta on jatkuvasti olemassaoleva "varasto", jossa kaikki ihmiskunnan kokemukset makaavat. Niihin on kautta aikojen päässyt käsiksi erilaiset mystikot, meediot ja muut avoimet ja visioihin taipuvaiset ihmiset, mm. Jung itse oli läpi elämänsä altis saamaan valtaansaottavia näkyjä, jotka olivat täynnä monimutkaista sekä yksinkertaista symboliikkaa. Olen kertakaikkiaan rakastunut tuon miehen järkeen  - maailma tuntee lukuisia tarinoita ihmisparoista, joilla tuollainen ominaisuus on nostanut kusen päähän ja sitä kautta lopulta tuhonnut heiltä paitsi näyn lahjan, myös usein elämän. "With a great gift comes a great responsibility" on lause, joka on toistettu varmaan tuhansissa eri kirjoissa ja elokuvissa, ja se on tosi kuin vesi.

Olen joskus miettinyt, millaista olisi saada tällainen lahja. Minulla on hieman taipumusta arvata asioita oikein ja intuitioni on vahva. Olen salaa haaveillut vanhana mummuna olevani rauhallinen, luonnonhenkien kanssa tolskaava matami mimmi jossain luonnon keskellä. Mutta se on kaukainen haave - muutun aivan henkiseksi raakileeksi, kun ajattelenkaan, mitä tapahtuisi jos joku henkiolento ottaisi minuun yhteyttä! Varmaan saisin sydänkohtauksen tai vähintäänkin häpeäisin itseäni ja inhimillisiä vikojani tajun menettämiseen asti.

Mutta tosiaan, Jungilla oli kollektiiviseen piilotajuntaan syvälle näkemisen lahja. Hän teki elämäntyönsä paitsi psykologiassa, myös empiirisessä mystiikassa. Hän loi saamastaan sekavasta piilotajuntamateriaalista lopulta pohjan länsimaiselle unitulkinnalle. Jung teki pitkään tiivistä yhteistyötä Freudin kanssa, ja piti tätä oppi-isänään tiettyyn pisteeseen asti. Elämänkerrassaan hän kertoo ratkaisevan teiden eroamisen tapahtuneen silloin, kun Freud aikoi tehdä eräästä opinkappaleestaan dogmin. Tämä soti Jungin sisäistä johdatusta vastaan.

Jung toimii siis minulle nykyään esikuvana, koska hän käytti lahjansa viisaasti. Paitsi tutkien sisintään (ja tuntien siitä syvää yksinäisyyttä koska sellainen ei ollut hyväksyttyä katolisesa yhteisössä, jossa hän kasvoi) myös tehden samaan aikaan tuon ajan maailmaan sopivaa psykologista työtä laitoksissa ja vastaanotoilla. Hän ei pudonnut yhteiskunnan kelkasta henkisyytensä varjolla, eikä palanut loppuun vaikeinakaan aikoina koska hän kuunteli vaistoaan joka ohjasi  häntä  tekemään töitä kivien kanssa.
Tämä harrastus piti hänet voimissaan vuosikaudet. Ja mitä siitä seurasi?

Ta-dah.

Hän rakensi pienen linnan. Hän rakensi sitä pitkään, vähitellen. Läheisten kuolemat tuottivat aina uuden tornin tai osion linnaan. Hän kirjoittaa elämänkerrassaan olleensa tietoinen, että tämä oli hänen "tervehdyttävä leikkinsä". Ja tästä vasta pääsemme ITSE AIHEESEEN....

Tästä, kuten monesta muusta esimerkistä voi mielestäni päätellä, miten hyödyllistä jokaisen aikuisen ihmisen olisi keskittyä opettelemaan uudelleen leikkimisen taito. Ihmiset jännittävät nimenomaan tietoista leikkimistä liikaa. "En minä osaa enää olla sellainen vapautunut", he sanovat, ja jatkavat sen sijaan aikuisten leikkejä! Elävät ehkä tiedostamatta, että leikkivät edelleen mutta vain aikuisuusleikkejä. Aikuisten leikit eivät näytä leikeiltä, koska suurin osa ihmisistä on aikuisia ja leikki tuntuu sitä todellisemmalta, mitä kovemmin siihen uskoo. Ja kun tarpeeksi moni uskoo, on helppo uskoa itsekin.

Mutta mikä tahansa leikki muuttuu ahdistavaksi, jos alkaa uskomaan, ettei leikkiä voi lopettaa. Sosiaaliset suhteet ovat leikkejä ja pelisääntöjä täynnä. Seurustelu. Kauneus. Työelämä. Kaikkialla aikuisten maailmassa on erilaisia pelejä ja leikkejä joissa on enemmän tai vähemmän selkeitä sääntöjä. En sano, etteikö näitä asioita pitäisi koskaan ottaa vakavasti. Mutta ne on mahdollista nähdä myös sellaisina kuin ne ovat, peleinä - ja pelithän toimivat, kun osallistujat pelaavat samoilla säännöillä. Se on kunnioituksen arvoinen asia, ja aina yhteinen sopimus!

Nykyään länsimainen kulttuuri on alkanut oikein kukkia aikuisten leikkimielisyyden uudesta aallosta - sosiaalisen median nousu ja yhtä aikaa tapahtunut kuvausteknologian halventuminen on luonut sukupolvellemme mahdollisuuden jatkaa leikkimistä uudenlaisella "hiekkalaatikolla" - kuvaamme videoita, kuvia ja kuvasarjoja itsestämme leikkimässä ja esittämässä erilaisia rooleja. Huvin vuoksi muokataan profiilikuvia vaikka avatar-hahmoiksi, tehdään sarjakuvablogeja, taiteilijaprofiileja, levitellään typeriä sekä oivaltavia vitsejä ja kaskuja kavereille..

Myöskään hiekkalaatikkokulttuuriin kuuluva lapioista taistelua on havaittavissa - aikuiset ihmiset käyttäytyvät foorumeilla ja uutissivustojen kommenttiosioissa toisiaan kohtaan häpeilemättömän lapsellisesti - leikkisien nimimerkkien takana.

Ja kaikesta tästä huolimatta aikuiset ihmiset silloin tällöin ottavat itsensä ja leikkinsä niin vakavasti, että masentuvat ja stressaantuvat äärimmäisyyksiin asti.


Pöljät! Ettekö muista, kuinka leikki alkoi lapsena usein jostain mieltä vaivanneesta asiasta? Riitaa vanhemman/sisaruksen kanssa --> menenpä metsään/huoneeseeni mököttämään. Pian käynnissä oli jo jokin leikintapainen, jossa riidasta johtuneet tunnekuonat saivat asianmukaista käsittelyä. Ehkä sotilaat sotivat tai ponit lähtivät seikkailuun. Vai olenko tosiaan kokenut tämän yksin? En usko.



Toinen syy, miksi aikuiset eivät halua yrittää leikkiä, on mielestäni eräänlainen laiskuus, pelko kohdata itsensä siinä, mitä luo. Rehellisyys itselleen on pelottavimpia asioita maailmassa, mutta se lienee ainoa tie pysyvään onneen.

Oletetaan herkästi, että leikkimisen pitäisi olla samanlaista kuin miltä se aikuisen silmään näyttää - toisaalta ihanaa, "lapsimaisen viatonta", ja toisaalta estottoman vilkasta, hurjaa ja äänekästä. Eivät lapset itse asiassa ole tarkoitusperissään viattomampia tai käyttäytymisessään räävittömämpiä kuin aikuisetkaan. Lasten leikeissä on murhaa ja petosta täynnä olevia tarinoita ja henkilöitä, eivätkä he tee sitä vain puhdistuakseen niistä asioista, vaan myös päästäkseen kokemaan kielletyn hurman.



Aikuisten käsitys lasten viattomuudesta vääristyy sitä mukaa, kun he alkavat kieltää oman viattomuutensa. Oikeaa viattomuuta on myös matalavärähteisten, raskaiden ja eläimellisten energioidensa hyväksyminen. Lapset tekevät tämän luontaisesti. He antavat nopeasti anteeksi, kokeilevat rohkeasti eri rooleja ja heillä on huumoria itsensä suhteen. Aikuiset istuvat rivissä leikkipuiston penkillä ja ihmettelevät, mistä ne saavat kaiken energiansa. Uskotaan, että aikuistuessa koettu kouliutuminen kovan maailman tapohin on luonnollinen prosessi. Lapsuutta pidetään traagis-romanttisesti elämän katoavaisena kulta-aikana, ja siksi lapsien viattomuutta suojellaan kuin harvinaisintakin aarretta. Tästä johtuu myös se, että lapsille valehdellaan, kun halutaan suojella heitä todellisuudelta. Lapset harvoin arvostavat tällaista aliarviointia, sillä he ovat viisaita ja avoimia.

Joten. Taas kerran on sanottava: Pöljät!

Jos aikuiset vain hyväksyisivät, että he itse ovat luovuttaneet leikkisyytensä, antaneet olosuhteiden painostuksesta tämän luontaisen kyvyn ja lahjan olla tietoisesti kokonaisia olentoja kaikkine eläimellisyyksineen, olisi paljon helpompi paitsi löytää leikki, myös oma sisäinen lapsi uudelleen.

Armollisesti ja itselleen nauraen voi todeta, että olenpas minä ollut henkisesti veltto ja oikea marttyyri luopuessani  lapsenmielisyydestäni. Tämä tosin vaatii sitä, että pystyy antamaan anteeksi ihmisille ja tapahtumille, joiden aikana tämä luopuminen on tapahtunut. Se onkin taas ihan toinen juttu, eikä aina helppo prosessi. Kostohengellä ei kuitenkaan elämässä pitkälle pötkitä, ja sitähän marttyyrimainen onnestaan luopuminen pohjimmiltaan on.  "Katsokaa nyt, kuinka kärsin, tämä on teidän syytänne. Kärsikää te nyt syyllisyydestä, kurjat!" Yleensä tällainen tunnekuona on hyvin tiedostamatonta. Mutta asenteiden taustalla se jäytää toimintaa, jos sitä ei korjaa. Se on voinut alkaa kaukaa lapsuudesta, jos kotona on kielletty tekemästä nautittavia asioita ilman asianmukaista selitystä, tai on painostettu olemaan tietynlainen sisäisen totuuden vastaisesti. Sellainen syö ihmisen kykyä rakastaa, ja luo näitä marttyyrimaisia piilorakenteita psyykeen.

Kaiken tämän voi kuitenkin muuttaa ja parantaa. Se on uskomattoman helppoa, kun vihkiytyy rakastamaan itseään ja luottamaan opastukseen, jota kollektiivinen tajunta alkaa heti antaa. Ihmiskunta haluaa selvitä hengissä, joten on vain loogista, että myös kollektiivisen tajunnan pääintressi on saada sen osat voimaan aina vain paremmin ja paremmin. Parantumaan kykenemättömät usein sairastuvat lopulta, sillä rakkaudettomuus syö elämää. Johdatus, merkit, symbolit, signaalit, kaikki tämä on tarjolla kenelle tahansa, joka haluaa tehdä itsensä oikeasti onnellisemmaksi. Se on vain evoluutiota!

Loppuun kerron esimerkin. Olet ehkä miettinyt oikeaa ja väärää monta vuotta niin intensiivisesti, että elämästäsi on kadonnut hauskuus. Otat itsesi liian vakavasti ja mietit jokaisen tekosi seurauksia. Leikkiminen ei ehkä innosta, koska se on "hyödytöntä" tai "vaikeaa".

Ensinnäkin, ei leikkimistä tarvitse aloittaa tyhjästä. Täytyy virittäytyä, jos tarve vaatii. Voi vaikka ajatella asiaa jonkin aikaa, ja koettaa herätellä leikkisää ajattelua. Seuraavalle saa nauraa vapaasti - ajatelkaa lapsuutenne satuja. Keijuja, menninkäisiä, tonttuja. Ajatelkaa sitä kepeyttä ja muistelkaa hupia, jota saitte leikeistä ja tarinoista, joihin ehkä uskoitte, ehkä ette.

Sitten kun olette virittäytyneet tarpeeksi, tulee hetki, jolloin tulette hieman hulluksi. Se voi ilmetä  levottomuutena käsissä, pakaroissa, tai outoina ajatuksina. Outous on avainsana. Tunne sisäisestä outoudesta on kutsu ja suora tie sisäiseen leikkiin, se on mysteeri! Tutkikaa sitä! Taputelkaa rytmejä jotka kuulostavat siltä. Piirtäkää vaikka tikku-ukkoja jotka tekevät sitä. Se outous on jotain teille luontaista, joka yrittää tulla läpi teistä, mutta jota ette muista tai tunnista jostain syystä. Leikkiäkseen tietoisesti on lakattava suhtautumasta asioihin aina kuten aikuisen kuuluu. Unohtakaa ammatti-orientoitunut ajatus siitä, että täytyisi  olla luonnollinen ja tehokas siinä mitä tekee. Puhukaa hassulla äänellä itseksenne mitä mieleen juolahtaa, ottakaa vaikka joku rooli, älkääkä välittäkö, vaikkette ole mielestänne niin hauska kuin ne tyypit Putouksessa.

Vaikka sitä on vaikea myöntää, ihminen lakkaa usein yrittämästä koska hän on yhtäältä kateellinen heille, jotka vaikuttavat lahjakkaammilta, ja samalla liian ylpeä yrittääkseen, koska ei halua olla keskinkertainen. Pois siis turhan vakavastiotettavuuden kaipailu kun on kyse leikistä!

Jos hulluus tai vapautumisen tarve on äärimmäisen suuri, voi tehdä jotain aivan kertakaikkiaan pöljää. Mutta ei tarvitse mennä niin pitkälle kuin joku muu. Jokainen löytää kokeilemalla sen, millainen leikkiminen itsestä tuntuu hyvältä. Ei tarvitse nolata itseään muiden nähden tai saada mitään aikaan, jos ei tunnu siltä. Pelkkä itsekseen puhuminen voi olla elvyttävä leikkihetki jollekin, joka ei ole tottunut niin tekemään.

Ihan lopuksi - on tervehdyttävää kokeilla, miltä tuntuu tehdä Väärin. On hirveän voimauttavaa ja hyödyllistä sillä tavalla hyvässä hengessä kapinoida omia, usein pikkumaisia mutta suurelta tuntuvia moraalisia ehdottomuuksia vastaan. Ne rajoittavat usein enemmän kuin antavat. Älkää käsittäkö väärin - moraali ja etiikka ovat tarkoituksenmukaisia ja kauniita asioita. Mutta oikeasti kouliutunut moraali on sellainen, joka ei kiellä kokemasta sydäntä lämmittäviä asioita.


Haastankin nyt jokaisen tämän tekstin lukeneen kokeilemaan aikuisuuden päivittämistä uuteen, kevyempään versioon, johon kuuluu luontaisesti myös integroitu, ikuinen lapsuus!


P.S.


18:3   ja (Jeesus) sanoi: "Totisesti minä sanon teille: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, ette pääse taivasten valtakuntaan."



Armoa kaikille tasapuolisesti! Syökää pullaa!

Elina