Hei Hoi Hauki, Hui Hai Haarukka

Nyt se sitten on tullut. Totuus. Yksi niistä tuhansista, ei - miljoonista! Hah hah haa. Minä olen pelle. Pelleilen tieni läpi elämän. En tarkoita tätä angstisella tavalla. Enkä myöskään hyökkää vastuullisuutta vastaan. Lakkaan selittelemästä. Teen mitä tykkään. Luotan itseeni? No hemmetti, yritetään ainakin! Muutamakin viisas ihminen on minulle nätisti (tai vähemmän nätisti) huomauttanut tässä vuosien varrella, että elämää ei Elina kannata ottaa niin vakavasti. Niin että miten se oli - neuvosta vaari, kippis ja kulaus. Kuinka älytön sanonta. Ottaa nyt vaari siitä vain! "Siinä neuvo. Erittele siitä vaari itsellesi." Huputi hei! Kiinnostaa, ei kiinnosta. Rakastaa, rakastaa tietämättään. Silirimpsis. Kenkä, leipä, sukupuolitauti, näkkileipä!

Minulle on aivan yksi tuhannen lysti! Yksi lysti! Niin kuin kaunis sanonta, "one love" . Ilo ja rakkaus, kaikki on yhtä, joten mitä väliä! Mitä väliä! Sydämien välilläkö väliä? Monimutkaisuus on turpea harha. Saatan olla kopioinut tämänkin ajatuksen lukemistani huu-haa-kanavoinneista, mutta plääh - who gives a fuck! Stepan uudella levyllä on biisi, jossa kertsi menee jotenkuten että "Jou oon stepa, and I don't give a fuck, I don't give a shit, ou jeaah" .

Minä olen muuten yrittänyt edes jollain tapaa profiloida tätä blogia. Siksi kirjoitan niin harvoin, kun tuntuu, että pitäisi seurata jotain linjaa. Taidan heittää tämän päämäärän mäkeen SOB:n kanssa. Jumankekka, onko tämäkin jokin alitajuntani huono vitsi? SOB! Voi mun mankeli. Mää en kestä.

Mutta tosiaan -Olen ryhmitellyt mielessäni blogeja tyylisuuntien, sävyjen ja tarkoitusten mukaan. En ole löytänyt omaa lokeroani, tai pikemminkin olen löytänyt hyvin tiukan lokeron - jotain tyyliin taivaita tavoittelevan egoistin kootut kunnianhimot. Tekstini maalaavat taivaanrantaa, porautuvat minuun, minuun, ja minun kehitysprosessiini (voi kiesus mikä sana!), kierivät siinä tuskassa jota aiheuttaa egon paisuvaisuus ja tämän vääräksi kokeminen. Hullua, hieman huomionhakuista, sanojen purluttelua, jolla tuntuisi että täytyisi olla jokin päätähuimaava tarkoitus. Ei helvetti! Tekisi mieleni pieraista kaikki tärkeilevyys täältä nyt taivaan tuuliin. Tiedän sen tulevan takaisin sormenpäihini tarvitessa. Olen niin kovin taitava tärkeilijä - enkä valehtele, olen myös ylpeä siitä. Siitä tulee olemaan hitosti hyötyä, kun sitten vanhana katkerona ämmänkantturana haen eduskuntaan. Siitä en vielä tiedä, tulenko hakemaan pitkästä urasta vai satunnaisesta kohellusjulkisuudesta käsin, mutta jollain tapaa näen sen edessäni. Kuten miljoona muutakin asiaa! Lolskis polskis.

Puhutaanpas nyt elämästä. Siitä sellaisesta, joka liittyy jotenkin johonkin muuhun kuin hölynpölyyn päässäni. Tai ei sittenkään ihan vielä, koska haluan jakaa tämän mielikuvan kanssanne: Minun päässäni humppaa Walt Disneyn Fantasiasta tuttu pätkä, jossa Mikki Hiiri on noidan innokas mutta malttamaton oppipoika. Kun noita lähtee asioille, nyysii tietenkin Mikki sen taikahatun. Ensin Mikki taikoo luudan eläväksi, jotta se tekisi Mikin paskaduunin sen puolesta. Sitten se monistaa sitä luutaa ja nukahtaa valta päässä suloisesti kohisten.

http://www.youtube.com/watch?v=R-7Qar1lFjo&feature=related

Mikin herätessä unelmistaan luudat ovat äyskäröineet mestan täyteen vettä ja käynnissä on kerrassaan hallitsematon hulabaloo, vesi myrskyää ja luudat mäiskivät toisiaan hajalle. Mikki heiluu paniikissa ämpäreiden kanssa siinä ja, niin.

Se nyt vain kuvaa loistavasti tätä, ööh, oppituntia jota käyn läpi. Ei kannata tolskata pelkäämiensä asioiden kanssa vain kärsimättömyyttään olla pelkäämättä niitä.. Juosta päin punaisia valoja risteyksessä koska haluaisi niin kovasti, etteivät autoilijat olisi niin äkäistä porukkaa aamuisin. Viedä asioita eteenpäin olemalla uhkarohkea hetken mielijohteesta. Lapsena meinasin jatkuvasti jäädä auton alle. Äiti oli huolissaan. Minä hukkasin bussikortteja ja reppuja koulumatkalla. Ajatukseni ovat harhailleet siitä asti, kun menin toiselle luokalle. Lensin luokasta pihalle joka toinen tunti. Otin eräällä aika.. vaikealla viikolla kouluun vyölaukun, johon olin pakannut kyniä ja paperinpaloja. Vietin jälleen rangaistusta käytävällä, ja kohta nautiskelin opettajan ilmeestä hänen avatessa luokan oven ja kysyessä, olinko valmis palaamaan luokkaan. Minä näytin tekemiäni piirroksia ja huikkasin iloisesti, että ei, minulla on täällä aivan hyvä, otin tänään tekemistä mukaan. Siitä taisi seurata elämäni ensimmäinen rehtorin puhuttelu ja vihainen puhelu kotiin. Onneksi siihen aikaan ei puhuttu mitään ADHD:sta, ja käytöshäiriöisiäkään ei Steinerkoulussa ollut varaa laittaa omalle luokalleen. Sen sijaan kävin tekemässä tai chi -tyyppisiä harjoituksia päivittäin yksityisen opettajan kanssa.

Niin, rohkeus ja tyhmänrohkeus ovat eri asioita. Mutta ei sillä väliä - huippu tarina sellaisesta koheltamisesta syntyy, kuten herra Disneykin huomasi. Jotta tästäkään päivityksestä ei tulisi eheä ja kontrolloitu kokonaisuus, palaan aiheessa taaksepäin: Vähänkö tuo Fantasia on muuten SUPERKOVVAA KAMMAA, ehkä yksi kovimmista jutuista i-ki-nä. Se on julkaistu vuonna 1940 - siis mitä jukostruittia. Katsokaa se. Hommatkaa se. Tai itse asiassa, etsikää se minulle joululahjaksi, mielistelylahjaksi, lepyttelylahjaksi, vonkauslahjaksi, kuinka vain. Äitini möi omani kirpputorilla silloin, kun VHS-kasetit vielä menivät kaupaksi. Tuo noidan oppipoika oli muuten pentuna mielestäni heikoin pätkä koko videolta. Se oli liian selkeää sormen heristelyä. Olen aina suhtautunut ylimielisesti auktoriteettien hupaisaa yritystä toteuttaa tarkoitustaan - ja nyt aikuiseksi kasvaessa moinen tirskuva ylimielisyys elämän realiteetteja kohtaan kostautuu. Hah. Olen jollain tapaa, kuinka sitä nyt sanotaan, varoittava esimerkki. Kauheaa, ihanaa. Huokaus ja hihitys. Ja minä haluan edelleen samaksi kuin viisivuotiaana - opettajaksi. Auta armias!

Ai niin, se elämä. Jotain konkreettista. Mitä minulle kuuluu? Haluan itsekin tietää.

Olen alkanut juoksemaan fancy pancy kuntoklubissa tässä aikani kuluksi. Lisäksi olen tehnyt töitä palattuani kuopion hippikokoontumisesta nimeltä Rainbow Gathering. Juuri se, josta iltapäivälehdet niin sievästi kirjoittivat: "SATOJA ALASTOMIA HIPPEJÄ METSÄSSÄ" . Voin kertoa, että näin kyllä tissejä, mutta sadoista en puhuisi. Kokemus oli todella opettavainen, vaikka olinkin joka toinen päivä lähdössä kotiin. Energiat siellä olivat niin kovin herkät ja, no, tietynlaiset, että tunsin babylonialaisen reippauteni ja hienoisen neuroottisuuteni jotenkin asiaankuulumattomaksi. Sain osakseni vähän ansaittua vittuluakin. Teki hyvää huomata, että hennot hipitkin vittuilevat maailmanparannuksen ohella. Yhteiset ruokapiirit kiitoshymneineen ja yhteiseen työhön osallistumisen ilo, siinä jotain, jollaista mielestäni kaikki nämä pahoinvoivat (sanahirviö inccoming) hyvinvointiyhteiskuntarakenteet kaipaavat. Niin että politiikasta olen sen verran mielipidettä raapinut kasaan, että valta tulisi jakaantua tasaisesti pieniin yksiköihin. Tällainen keskittäminen tehokkuuteen vedoten syö sielukkuutta kaikelta vallanpitoon liittyvältä. Ihmiset pysyvät tyytymättöminä hallintojen päätöksistä riippumatta, koska eivät näe itseään missään. Mutta tällä hetkellä ai dont giv a fak, joten takaisin minunminunMINUN elämääni. Jihuu!

Sain myös asunnon. Ihka oman. En tosin pääse muuttamaan ennen lokakuuta, mutta en valita.. tieto tulevasta rauhasta kantaa minut yli loppuajan yksityisyyden puutteessa. Suunnitelmani soluasumisesta kariutuivat, luojan kiitos. Aion viettää paljon aikaa yksinäni. Luovuuteni on alkanut kukkia sitä enemmän, mitä vähemmän pakotan itseni lähtemään liikkeelle sosialisoimaan tai "rentoutumaan" vain tottumuksesta ja seuran tai kaveriporukan kaipuusta. Luotan tuntemuksiini tässä asiassa - en tarkoita olla tyly haalimalleni ystäväpiirille, mutta minä tiedän tarvitsevani omaa aikaa nyt enemmän kuin koskaan. Toteutan rakkauttani nyt asettamalla itseni ja muiden ihmisten väliin rajoja, joita olen kaivannut salaa jo pitkään, mutta hävennyt myöntää moista tarvetta. Kuin piinaava paskahätä, josta ei halua kertoa muuta, kuin että "hetki, pittää käyä tuola" .

Välillä silti tunnen oloni yksinäiseksi ja hulluksi. Kuten tänään, kun tein herkullista ruokaa suurperheellisen määrän ja surkuttelin, ettei ole ketään seurana syömässä. Hetken mutristeltuani tajusin, etten minä varsinaisesti haluaisi ketään seurakseni. Olin yhtäkkiä tyytyväinen siihen, että minulla oli uunipellillinen ja kulhollinen mättöä mässytettäväksi, ja pino naiiveja hyvänmielen elokuvia katsottavaksi.

Olen kirjoittanut jonkin verran. Tekee jotenkin mieli liittää tähän loppuun jokin pätkä. Tämä on biisi. Ei pöllitä sitä, se on cee Elina. Odotan vain sopivaa, hilpeää ja solisevaa melodiaa saapuvaksi päähäni.

kukaan alta kulmien katsoo, tuskin

kun nainen on kaikkein kauneimmillaan

lanteet lailla aaltojen lainehtii

jossain kaukana hän, silti paikalla

kuin valo vedessä välkehtii

ja entä hän pöydässä; rytmiä tapaa

poika tuoppi kouras, jalka naputtaa

pyydän, tyttö kaunis,

askel rohkee

sul on kaikki eväät ujon veljen onneen

se on vaan hymy ja rytmikäs ojennus

toisen ilme kun kirkastuu,

ehkä astuu

hänkin lattialle, ehkä ei

mutta hyvä mieli varmaan jäi

Yksinäinen lepakko orastavan syksyn siimeksestä kuittaa. Koulu alkaa huomenna. Riemun ja pelon sekamelskassa menen nukkumaan kolme tuntia myöhässä suunnitellusta - kuinkas muutenkaan!

P.S. Tässä vielä rykelmä kuvia siitä Fantasiasta. Menin nyt aivan sekaisin tästä koko homman muistamisesta.. herkkyyttä, vahvuutta, kerronnallista ja visuaalista ihanuutta. Ja kaikki klassisen musiikin tahtiin.. näihin auvoisiin tunnelmiin uinahdan unelmoimaan dvd:stä, jolla ne olisivat tallessa.