DEN HÄR ÄR EN HORROSBLOGI :P

Ajattelinpa alkaa taas kirjoittelemaan omaksi huvikseni. Aktiivisia lukijoita en usko enää tällä blogilla paljoa olevan, sattuneesta syystä.. Olen muutenkin ollut vähän kyllästynyt tämän blogin raskaanlaiseen tunnelmaan. Olen piilottanut välistä joitain inhonväristyksiä aiheuttavia tekstejä x) never mind..

Kesä on alkanut ja minä olen ihan pimpelipom. Olen ollut hurjalla seikkailumielellä jo ainakin kuukauden. Rutiinin puute ja taiteellinen vapaus on tehny minusta epämääräisesti etenevän, oudon ja jos mahdollista - entistä radikaalimman kylähullutyttösen. Toukokuussa ystäväni lähtivät Tampereelle reissulle, josta ilmoitin vetäytyväni vain paria tuntia ennen lähtöä. Tuon viikonlopun vietin sekoillen vähintään yhtä paljon, kuin kaverit Tampereella. Vannon sen. Ulkoaktiviteettieni lisäksi uudistin kotini sisustusta.. Ensin maalasin itseni kokovartalosiniseksi, välillä kiipesin x-asentoon partsilleni, välillä lauloin ja sheikkasin. Myös rummuttelin kaikkia pintoja mitä kodistani löysin.. Tein keittiöstäni teurastamon - läträsin punaista maalia lattialle ja läsikyttelin itseäni siinä kuin veristä sikaa. Roiskin tuota verta pitkin keittiön kaappeja ja pitkästä aikaa minusta tuntui, että voin tehdä ruokaa keittiössäni rakkaudella. En osaa selittää miksi..

Patterini on nyt sitruunankeltainen, seinillä on tuota samaa keltaista ja mustaa myös, roiskeita kuin tähtiä. Seinille ripustetut piirrokseni saivat myös tästä hävityksestä osansa. Hemmetti, en kyllä uskalla päästää sukulaisia kylään tähän ateljeehen, mutta itse viihdyn kummasti.. Kotini on silti hyvin pysähtynyt paikka, oikea rauhan tyyssija.. Välillä jo kammottavalla tavalla, jos en tajua lähteä ulos ajoissa :D Tässä havainnollistava kuva kotiaamupäivästäni.

huom. ikkunaan maalin roiskiminen = tojella tyydyttävää

Olen viime aikoina tuntenut jatkuvasti tarvetta heitellä jotain ulos ikkunastani/ranskalaiselta parvekkeeltani. Kohtalon ovat saaneet kokea niin viime syksynä keräämäni syyslehdet, joitain pensseleitä, sohvani, joka sitten vietiin siitä ikkunan alta hyvin pian. Minä tarkoitin sen auringonottosohvaksi, mutta kaukovainiolla asuessani olisin ehkä fiksumpana ottanut huomioon, ettei ketään kiinnosta, mitä minä aioin, kun sen ulos heitin.

Viimeksi heitin ulos lukiossa savesta muotoilemani ihmisen pään, jolla oli vain yksi korva. Jokin siinä kutsui itseään vapauteen. Asiaan saattoi vaikuttaa terävän ärtynyt ilmapiiri, jota poikaystäväni kanssa pidimme yllä asunnossani.. Joka tapauksessa heitin pään ulos ja hyppäsin itse perään. Nostin sen käteeni ja heitin taas, tumps. Ja uudestaan, tumps. Vihreäksi se alkoi kyllä muuttua, mutta ei mennyt rikki. En minä oikeastaan sitä halunnutkaan, mutta heitellä tahdoin. Lopulta minä vein sen tien yli metsään erään puun juurakkoon mollottamaan. Tiedän siellä leikkivän paikallisia pentuja aina välillä, vähänkö ne ihmettelee sitä joku päivä vielä.

On kivaa keksiä omille luomuksilleen uusia tehtäviä sen sijaan, että aina vain säilöisi niitä ympäriinsä. Yhtenä päivänä revin epämääräisiä piirroksiani kappaleiksi, mikä kuulostaa turhalta dramaattisuudelta, mutta oli niin puhdistavaa, että! Kuinka pyhinä sitä on alkanut omia luomuksiaan pitää, hyi helvetti, vaan kylläpä oli MAKIAA häpäistä omia epäjumalankuvia.. or whatever..

Lisäksi on aivan eri asia maalata ja piirtää, kun on seurana toinen ihminen. Olen innostunut hieman spraymaaleista, ja olen muutaman kerran tuossa pihalla niitä testaillut. Maalasin kerran pihaltamme kiviä, joista isoimman joku on kai raahannut sisustuselementiksi kotiinsa. Makunsa kullakin. Viime viikonloppuna spreijailin canvasta, kun huomasin pienen tytön seuraavan sivummalta puuhiani. Kysyin häntä mukaan maalaamaan, ja hitto vie, sehän lähti ja haki pikkusiskonsakin mukaan! Vähänkö siitä tuli hyvä mieli, vaikka jännitin aika paljon, että entä jos ne sotkee vaatteensa tai jotain, ja sitten äitinsä tulee ja huutaa meidät kaikki maan rakoon :D Mutta oloni helpottui kun ajattelin, että minä otan vastuun pöljyydestäni, jos jotain käy. Tytöt tekivät molemmat hienot työt, joista toisen sain omakseni. Kyllä se tuo jakamisen ilo, ei se mittään ihan paskapuhetta oo. Mutta joskus jänskättää liikaa että uskaltais tulla siitä omasta kuplasta pois ja kommunikoida. Aika monesti onneksi uskaltaa myös.

Loppuun terveiset ex-mummolani terassilta.. Hihii.

Huokaus.. Jonain päivänä minä vielä postaan tänne kuvia uusista vaatteistani ja vastalakatuista kynsistäni.