Sitomisleikkejä
On ollut todella hyviä päiviä tällä viikolla. Hyvillä en tarkoita pelkästään euforisia - nämä päivät kun ovat olleet osittain ahdistuksen ja kireyden, osittain sen purkautumisen hallitsemia. Minä aina niin nautin näistä elämän muka niin dramaattisista kaarteista - "oih, ahdistaa!" -- "ahhh, helpottaa.." - mikäs sen parempaa kuin juosta saunasta kylmään avantoon ja takaisin.. ja tehdä se uudestaan!
Täytyy nyt kuitenkin myöntää, että yleisesti ottaen hommat menee aika putkeen. On stressikapuloitakin, toki, jos lähestyn noita aiheita siitä näkökulmasta (oppari, yksiö kahden ihmisen asuttavana, tuleva työharjoittelupaikka..) että en onnistu kuitenkaan. Olen ottanut hyvin laid-back -asenteen kuitenkin reippaan asenteen säilyttäen, ja siitä johtuen kaikki tuntuu vain loksahtelevan paikoilleen. Asiaan vaikuttanee hyvin, hyvin olennainen muutos ajattelutavassa - minulla ei ole kiire.
Ei ole kiire muuttaa Tampereelle, ei ole kiire laihtua. Ei kiirettä oppia paremmaksi musisoijaksi.
On kylläkin kärsimättömyyttä tulla paremmaksi valokuvaajaksi, piirtäjäksi ja suunnittelijaksi. On toiveita suhteen uudelleenlöytymisestä meditointiin ja joogaan, henkisyyteen muutenkin, kuin kahtena päivänä kuukaudessa. Muistan, kuinka paljon hiljaista ja purskahtelevaa iloa hurhur-harrastukseni (ihana uusi termi, eikö, kuulin pari viikkoa sitten) aiheutti silloin taannoin joskus tuossa pari vuotta sitten. Olen ehkä päässyt vihdoin yli siitä vaiheesta, jolloin neuroottiseksi ja ahneeksi yltynyt tarpeeni kehittyä ihmisenä vei minulta täysin mahdollisuuden nauttia henkisyyden harjoittamisesta.
On edelleen läsnäolevaa problematiikkaa tämän asian suhteen (millaista kieltä minä suollankaan tänään! jestas, anteeksi :D) . Nykyään koen neuroottisen joko-tai -suhtautumisen sijaan pikemminkin olevani laiska harjoittamaan mitään näitä entisiä tapoja olla itselleni hyödyksi, ihan liikunnasta lähtien. Se tuntuu hyvältä, jotenkin helpommin ylitsepäästävältä kuin riittämättömyyden tunteesta kumpuava ahdistus ja pakottavuus. Sohvalla istuminen maittaa aina kaamosaikaan.. Ja suklaa maistuu! Nam nam!
No mutta.
Eilen sain pitkästä aikaa aikaiseksi huoltaa itseäni ajan kanssa, omassa rauhassani. Ei sillä, ettäkö Antti olisi minua koskaan estänyt, tai tarjonnut minulle mahdollisuutta useastikin, en vain ole viitsinyt. No, eilen joogasin, kera lämpimän kyyneltulvan ja ihanan vapauden tunteen. Tuo vapauden tunne kumpusi vain siitä tunteesta, että rakastan elää. Suruineen kaikkineen elämä on niin järkyttävän kaunis, pyhä mahdollisuus minulle tietoisuutena, etten tuolla tavalla pysähtyessäni voi joskus muuta, kuin antaa kyynelten virrata. Se ei ole surua eikä iloa yksinään, enemmänkin.. The simplicity owerwhelms me.
Huomasin itkeväni myös vapauttani, sen rajattomuuden hirvittävää voimaa. Samalla minulla on armollinen lupa sitoutua, tukeutua, juurtua. Pitkään koin tuollaiset asiat enemmänkin sielun paljastumista rajoittavina tarpeina, kuin tasapainoon, totuuteen tai rakkauteen johtavina polkuina. Kuin halu juurtua olisi vain persoonan kaipuuta turvaan ja tuttuuteen, sielun työntäessä aina pois turvallisesta. En peru tätä näkemystä, mutta se on pehmennyt, koska en enää tuomitse kaipuutani arkisuuteen ja tasaiseen, konservatiiviseen elämään. Olen kuitenkin onnistunut näinä nuoruusvuosinani kiitettävästi laajentamaan elämänkatsomustani, vaikka minulla on ollut kunnianhimoa, läheisriippuvaisuutta, turvanhakuisuutta ja muita piirteitä, joiden olen kuullut sitovan inhimillisiin kahleisiin,. Ehkä meitä kaikkia ei ole tarkoitettu reppureissaamaan vuositolkulla vain siksi, että se on mahdollista ja niin kovin "must-do".
En enää halua irtautua siinä määrin kuin ennen, koen jotenkin olevani sidottuna itseeni, persoonani vajavaisuuteen ja elämääni, lupauksiini, ihmisiin, ympäristööni, sekä kaiken historiaan. Mutta se ei ahdista minua niin kuin ennen. En koe olevani riippuvainen, vaikka sitä varmasti olen, ymmärrän sen olevan joka suhteessa minun oma valintani. Kaikki sitoutumiseni ja irtautumiseni ovat minun valintojani, joista tunnen nyt aikuisen ihmisen tavoin kantavani niin vastuun, mutta myös ne hedelmät, joita oman valintani kunnioittaminen väistämättä tuottaa.
Tämä tällainen olisi vielä viime keväänä saanut minut suunniltaan, kun kaikki mitä halusin, oli vapautua ja irrota kahleista, suorastaan huo'uin raivokasta riippumattomuusenergiaa, joka säälimättömästi vyöryi kaikkien asioiden yli elämässäni. Ihania muistoja, ihania. Opin olemaan yksin, seisomaan ylpeästi hulluuden partaalla siitä vastuun ottaen. Se oli hienoa, enkä ole tuon vapautumisen jälkeen tuntenut niin suurta tarvetta vapautua esimerkiksi alkoholin avulla, kuin ennen. Epäilemättä kaikella on merkityksensä.
Täytyy nyt kuitenkin myöntää, että yleisesti ottaen hommat menee aika putkeen. On stressikapuloitakin, toki, jos lähestyn noita aiheita siitä näkökulmasta (oppari, yksiö kahden ihmisen asuttavana, tuleva työharjoittelupaikka..) että en onnistu kuitenkaan. Olen ottanut hyvin laid-back -asenteen kuitenkin reippaan asenteen säilyttäen, ja siitä johtuen kaikki tuntuu vain loksahtelevan paikoilleen. Asiaan vaikuttanee hyvin, hyvin olennainen muutos ajattelutavassa - minulla ei ole kiire.
Ei ole kiire muuttaa Tampereelle, ei ole kiire laihtua. Ei kiirettä oppia paremmaksi musisoijaksi.
On kylläkin kärsimättömyyttä tulla paremmaksi valokuvaajaksi, piirtäjäksi ja suunnittelijaksi. On toiveita suhteen uudelleenlöytymisestä meditointiin ja joogaan, henkisyyteen muutenkin, kuin kahtena päivänä kuukaudessa. Muistan, kuinka paljon hiljaista ja purskahtelevaa iloa hurhur-harrastukseni (ihana uusi termi, eikö, kuulin pari viikkoa sitten) aiheutti silloin taannoin joskus tuossa pari vuotta sitten. Olen ehkä päässyt vihdoin yli siitä vaiheesta, jolloin neuroottiseksi ja ahneeksi yltynyt tarpeeni kehittyä ihmisenä vei minulta täysin mahdollisuuden nauttia henkisyyden harjoittamisesta.
On edelleen läsnäolevaa problematiikkaa tämän asian suhteen (millaista kieltä minä suollankaan tänään! jestas, anteeksi :D) . Nykyään koen neuroottisen joko-tai -suhtautumisen sijaan pikemminkin olevani laiska harjoittamaan mitään näitä entisiä tapoja olla itselleni hyödyksi, ihan liikunnasta lähtien. Se tuntuu hyvältä, jotenkin helpommin ylitsepäästävältä kuin riittämättömyyden tunteesta kumpuava ahdistus ja pakottavuus. Sohvalla istuminen maittaa aina kaamosaikaan.. Ja suklaa maistuu! Nam nam!
No mutta.
Eilen sain pitkästä aikaa aikaiseksi huoltaa itseäni ajan kanssa, omassa rauhassani. Ei sillä, ettäkö Antti olisi minua koskaan estänyt, tai tarjonnut minulle mahdollisuutta useastikin, en vain ole viitsinyt. No, eilen joogasin, kera lämpimän kyyneltulvan ja ihanan vapauden tunteen. Tuo vapauden tunne kumpusi vain siitä tunteesta, että rakastan elää. Suruineen kaikkineen elämä on niin järkyttävän kaunis, pyhä mahdollisuus minulle tietoisuutena, etten tuolla tavalla pysähtyessäni voi joskus muuta, kuin antaa kyynelten virrata. Se ei ole surua eikä iloa yksinään, enemmänkin.. The simplicity owerwhelms me.
Huomasin itkeväni myös vapauttani, sen rajattomuuden hirvittävää voimaa. Samalla minulla on armollinen lupa sitoutua, tukeutua, juurtua. Pitkään koin tuollaiset asiat enemmänkin sielun paljastumista rajoittavina tarpeina, kuin tasapainoon, totuuteen tai rakkauteen johtavina polkuina. Kuin halu juurtua olisi vain persoonan kaipuuta turvaan ja tuttuuteen, sielun työntäessä aina pois turvallisesta. En peru tätä näkemystä, mutta se on pehmennyt, koska en enää tuomitse kaipuutani arkisuuteen ja tasaiseen, konservatiiviseen elämään. Olen kuitenkin onnistunut näinä nuoruusvuosinani kiitettävästi laajentamaan elämänkatsomustani, vaikka minulla on ollut kunnianhimoa, läheisriippuvaisuutta, turvanhakuisuutta ja muita piirteitä, joiden olen kuullut sitovan inhimillisiin kahleisiin,. Ehkä meitä kaikkia ei ole tarkoitettu reppureissaamaan vuositolkulla vain siksi, että se on mahdollista ja niin kovin "must-do".
En enää halua irtautua siinä määrin kuin ennen, koen jotenkin olevani sidottuna itseeni, persoonani vajavaisuuteen ja elämääni, lupauksiini, ihmisiin, ympäristööni, sekä kaiken historiaan. Mutta se ei ahdista minua niin kuin ennen. En koe olevani riippuvainen, vaikka sitä varmasti olen, ymmärrän sen olevan joka suhteessa minun oma valintani. Kaikki sitoutumiseni ja irtautumiseni ovat minun valintojani, joista tunnen nyt aikuisen ihmisen tavoin kantavani niin vastuun, mutta myös ne hedelmät, joita oman valintani kunnioittaminen väistämättä tuottaa.
Tämä tällainen olisi vielä viime keväänä saanut minut suunniltaan, kun kaikki mitä halusin, oli vapautua ja irrota kahleista, suorastaan huo'uin raivokasta riippumattomuusenergiaa, joka säälimättömästi vyöryi kaikkien asioiden yli elämässäni. Ihania muistoja, ihania. Opin olemaan yksin, seisomaan ylpeästi hulluuden partaalla siitä vastuun ottaen. Se oli hienoa, enkä ole tuon vapautumisen jälkeen tuntenut niin suurta tarvetta vapautua esimerkiksi alkoholin avulla, kuin ennen. Epäilemättä kaikella on merkityksensä.
Kommentit
Lähetä kommentti