Muutamia tuumia rakkaudesta
Tänään minä voisin vähän vuodattaa tuntojani tästä kaikesta. Tästä kaikesta!
Huh huh. Aloitamme kaaoksesta ja toivottavasti lopetamme.. no, ajoissa riittää.
Olen jälleen pisteessä, jolloin minun on hyvä ajoittain päivittää olemassaoloon liittyvät tietoni ajasta ja paikasta. Tänään on tiis- ei kun keskiviikko, minä asun itseni sisällä, joka taas pyörii muiden nurkissa. Se, siis minä seison täällä, josta on kuusi tuntia sinne, missä istun autossa kohti Tamperetta. Sen edemmäs en katso, koska jos yritän pitää kiinni liian monesta ajatuspisteestä, irtoavat jalkani maasta ja minä ns. "levahdan" ulos päästäni. Tällä hetkellä luotan siihen, että asiat pysyvät koossa, kun minä pysyn koossa. Jos eivät, hyvä niinkin!
Kenenkään ei suinkaan tarvitse ajatella, että tämä maasta irtoaminen, avaruuteen unohtuminen ja egon säpälöityminen yhtä moneen paikkaan, kun minun isälläni on sormia, tekisi minut onnettomaksi. Se on post-stressinen hurmostila - ymmärrys siitä, ettei mitään ole enää tehtävissä - jossa tohinaan varattua ylijäämäenergiaa tursuaa niin, että aamulla herää 06:15, ja ihan peipposena. Minua ei haittaa nyt mikään, sillä minä olen nyt todellakin "ilman kotia". En kertakaikkiaan suostu ottamaan kuuleviin korviini mitään varoittelevia, vakuuttelevia, vaativia tai vänkääviä ääniä päässäni. Olen kolikko, sillä minussa on nyt kaksi puolta: koditon ja vapaa.
Tosin. Anskun koti, jota kutsumme Kultatien kesäkissakommuuniksi, on ihanteellinen asumus, enkä minä malttaisi olla mieltämättä tätä kodikseni myös. En vain tahtoisi kiintyä mihinkään paikkaan, että voisin oikein hypistellä tätä tunnetta kodittomuudesta. Jos minä herään tuolta viininpunaiselta sohvalta aamuittain tästä ikuisuuteen (lue: koulujen alkamiseen), tunnen puijjanneeni. Koijjanneeni suunnitelmiani.
Tunnen myös koijjautuneeni johonkin, josta en tohdi valittaa. Tarkoitan nyt tätä Hollannin reissua. Ideana se kun ei ollut omani, ja eipä tuo ole toteutuskaan ollut käsissäni kuin matkaan myöntymisen verran. Matkakumppanini Ville, jonka kanssa hämmentyneenä kahdeksanvuotiaana pussailin naapurin vattupusikossa, on hoitanut kaiken yöpaikoista lentolippuihin. Toki olen maksanut omani.. mikä näkyy lompakossa - enhän edes omista sellaista. Niin köyhä olen!
En malta jättää sitä mainitsematta, oli se kuinka mautonta tahansa, sillä minusta on hauskaa valittaa rahan puutteesta. Siinä on sellaista elon tosi huumoria, vaikkei varmaan saisi. Tästä minä joudun ehkä jonkun mielestä helvettiin, mutta kun. Toimeen tuleminen on luonteeltaan itsestäänselvyys ja nautinto sisäistä. Rahaa kun saa aina jostain, ja jos ei, hengissä selviää. Jos ei, niin on kai vain tarkoitettu. Jos ei, ei kai sitten niin.
Minä olen ollut aina vähän huono käsittelemään rahaa ja siitä aiheutuvaa stressiä, siksi olen siirtynyt suhtautumaan koko vaihtovälineeseen huumorimielellä. Eikä se siitä ole vähentynyt. Tiedän, asia on eri kun lapsia tulee ja yadayadayada -- no, minulla ei ole lapsia, enkä kirjoita elämästä, jossa minulla on lapsia. Takaan, että sitten kun niitä on, kuittaan tällaiset ärsyttävät puheet rahan helppoudesta voihkimalla tänne, kuinka "sitä nuorena oli sellainen naiivi idealisti" .
Minulla tulee usein tarve puolustaa ajatuksiani/tunteitani, ennen kuin kukaan ehtii sanoa mitään niitä vastaan. Huomasin tämän äsken, niskakarvani noustessa jo pystyyn, kuvitellessani sitä mahdollista kommenttia, jonka saisin juletessani puhua rahasta, ja jonka tarkoitus olisi pudottaa minut takaisin elämän realiteetteihin.
Minä olen tässä suhteessa vähän lapsellinen - en pidä siitä, kun minua yritetään palauttaa maan pinnalle. Minä jos kuka olen maan pinnalla, helvetti, minä olen polviani myöten sen sisässä. En minä tarvitse mitään slap in the face -herätyksiä todellisuuteen. Minun todellisuuteni on yhtä paljon taivaissa, kuin se on maassa, enkä minä ymmärrä, kun joku joka elää enimmäkseen toisessa, yrittää "herättää" minua omaan todellisuuteensa. Kumpi siinä oikein nukkuu, ja kumpi ei? Onko sillä edes väliä? Ei!
Hitto, kaikki tuntuu niin paljon paremmalta, kun lakkaa päättämästä asioiden olevan ylensäkään mitään. Ottaa tukevan seisoma-asennon ja tuntee vain nahoissaan kaiken yhdentekevyyden. Hetki on tanssi ja toinen kopsahdus. Hulluja kaikki tyynni! Planeetallinen mielenpuolikkaita. On kummallista olla ihminen.
Olen ehkä vähän sitä mieltä että. Ihmiset (esimerkiksi minä) ovat onnettomia silloin, kun he ottavat elämän vakavasti. Aijjai mikä oivallus! Mutta rehellisesti: kuinka moni tunsi sisällään pienen kohahduksen kun sanoin kaiken olevan yhdentekevää? Minä ainakin tunsin. Jokin ohjelmoitu osani (hih) tahtoo minun olevan kiintynyt ja kantavan huolta asioista. Olevan tosissani. Aivan kuin asenteellinen olkien kohauttaminen osoittaisi, etten välitä, etten ymmärrä, etten rakasta. Minun nähdäkseni rakastaminen ei korreloi sosiaalisten taitojen kanssa, eikä empatia kunnioitettavana kykynä ole suinkaan tehokkain, vaan helpoin tapa osoittaa rakkauttaan..
Yksinkertainen esimerkki:
-----
Arttu voivottelee ongelmiaan rakkaalle ystävälleen Bertalle. Arttu itse on ainoa avain ongelmiinsa, mutta hänen huomionsa keskittyy ulkopuolisiin häiriötekijöihin eli "olosuhteisiin". Bertta ei tiedä mitä sanoa, joten hän ei sano vielä mitään, vaan hymyilee kannustavasti. [sosiaalinen koodi rikkoutuu! Bertta ei myötäilekään!]
Arttu toivoo, että Bertta olisi edes jollain tapaa osoittanut hyväksyntänsä sille mitä hän oli juuri sanonut. Ottanut hänet vakavasti ja ymmärtänyt häntä, tullut lähelle. Että he olisivat voineet yhdessä vähän parjata elämää yleensä - sitten hän olisi tuntenut olonsa paremmaksi, kun toinenkin olisi myöntänyt asioiden olevan juuri niin vaikeita, kuin hän sisällään tunsi. Jaettu taakka kevenee. "Mutta siinä se vain hymyilee vaivaantuneesti, kuin elämä olisikin niin helppoa."
Yhtäkkiä Bertta avaa suunsa: "Minusta sinun olisi hyvä keskittyä siihen, mitä voit tehdä, eikä siihen, mikä on vaikeaa tehdä." Arttu pöyristyy, häntähän yritetään neuvoa. Aivan kuin äiti, tai opo. Hän kääntää selkänsä ajatuksissaan. "Vittu mitä skeidaa. En minä mitään kasvatusta kaipaa. Kaikki kävelevät elämäntapaoppaat luulee, että se elämä ja motivoituminen on niin yksinkertaista. Ei tällaisessa maailmassa!"
Tällä välin Bertta on pukenut kengät jalkaansa, koska hän kaipaa raitista ilmaa. Häneen sattuu nähdä Artun kärsivän, mutta nyt sanat kaikuvat kuuroille korville. Hän kysyy, lähtisikö Arttu ulos potkimaan palloa. Arttu on liian masentunut sellaiseen. Bertta piilottaa huokauksensa ja huikkaa "no, joskus toiste sitte. oli kiva nähdä." ja lähtee. Arttu katsoo ovea ja miettii ankarasti. Mutta mitä Arttu miettii? Sen saatte tietää ensi kerralla.. :D
-----
Ihmisen reaktio siihen, kun toinen hänen kaltaisensa kohauttaa elämässä olkiaan ja päättää olla kantamatta enempää kuin oman nyt-hetkensä, on usein yllättävän turhautunut. Myös epäusko ja hämmennys seuraavat. Kuin olisi kovinkin julkeaa kehdata elää sellaista kepeää elämää, kun muutkin joutuvat painimaan elämän tosiasioiden kanssa päivästä päivään. Tekee mieli vain tuhahtaa, että siinä kun irrottautuu. Minä pesen käteni muiden päätöksistä, vaikkakin kunnioitan niistä jokaista.
Olen kiitollinen ja huojentunut siitä, että omani on otettu hyvin vastaan. Sukulaiset ovat olleet ymmärtäväisiä ja luottavaisia. Ystävät ovat olleet innostuneita, paitsi kodittomuuden kokeneet - he tapaavat katsoa minua veikein silmin, kuin ysiluokkalainen ekan päivän ököä. Ne tietää mitä tuleman pitää. Siinä katseessa muuten asuu aivan järjettömän suuri, motivoiva voima! Kun näkee, että kaikesta kohtaamastaan paskasta huolimatta joku rakastaa polkua, jonka tapaiselle itse olen astumassa.
Viedessäni eilen tavaraa äitini varastoon minä koin jotain, jota en ole ymmärtänyt kaivata, mutta jota sieluni on selvästi janonnut. Isäni ja äitini, joiden eroa en edes muista ja joita harvoin samassa tilassa näkee, yksissä tuumin pitivät minulle saarnan. Komppasivat toisiaan matkani vaaroista ja vaativat minua ilmoittamaan joka ilta olevani hengissä. Tunsin oloni vaivaantuneeksi sellaisella tavalla, etten koskaan. Kääntelin kengänkärkiä ja ihmettelin uutta energiaa ympärilläni/sisälläni. Voi hyvä tavaton, kuinka minä tunsin itseni Lapseksi!
Tuona lyhykäisenä hetkenä jokin lukko minussa aukesi, ja toinen meni kiinni. Ensimmäistä en viitsi puida (eli ruokkia), sehän aukesi jo ja lakkaa siis kohta kuitenkin olemasta.. mutta sen toisen avain, se killuu komeasti kaulassani ja välkkyy auringossa. Tuo eilen naksahtanut lukko ei taida aueta ennen kuolemaani, sillä se on minun iloni siitä, että minulla todellakin ON kokonainen perhe ja vanhemmillani yhtenevä rakkaus - yksinkertaisesti vain koska se on olemassa minun kauttani! Minun ei tarvitsekaan vain kuvitella, että henkilökohtaiset feminiini- ja maskuliinienergioiden arkkityypit ovat yhteydessä. Äiti ja isä ovat todellisia. Minulla on ihka oikeat vanhemmat, ja meidän kolmen välillä on sopimus, jonka maja on rakkaudessa, ja jota ei ole rikottu. Minä kasvan sittenkin tukevasta maasta, tiesin sen! Siksi olin lapsena niin rauhallinen - ymmärsin kyllä homman nimen. Se olikin vain tämä hirvittävä pakkoulospäinsuuntautuneisuus, teini-ikä ja sen jälkeiset kasvukivut, jotka minut sai luulemaan toisin. Uppoamaan kollektiiviseen harhaan nimeltä "asiat ovat huonosti" ..
Jälleen - se kaikki olikin vain unta!
Rauhaa ja rakkautta
Elina
Huh huh. Aloitamme kaaoksesta ja toivottavasti lopetamme.. no, ajoissa riittää.
Olen jälleen pisteessä, jolloin minun on hyvä ajoittain päivittää olemassaoloon liittyvät tietoni ajasta ja paikasta. Tänään on tiis- ei kun keskiviikko, minä asun itseni sisällä, joka taas pyörii muiden nurkissa. Se, siis minä seison täällä, josta on kuusi tuntia sinne, missä istun autossa kohti Tamperetta. Sen edemmäs en katso, koska jos yritän pitää kiinni liian monesta ajatuspisteestä, irtoavat jalkani maasta ja minä ns. "levahdan" ulos päästäni. Tällä hetkellä luotan siihen, että asiat pysyvät koossa, kun minä pysyn koossa. Jos eivät, hyvä niinkin!
Kenenkään ei suinkaan tarvitse ajatella, että tämä maasta irtoaminen, avaruuteen unohtuminen ja egon säpälöityminen yhtä moneen paikkaan, kun minun isälläni on sormia, tekisi minut onnettomaksi. Se on post-stressinen hurmostila - ymmärrys siitä, ettei mitään ole enää tehtävissä - jossa tohinaan varattua ylijäämäenergiaa tursuaa niin, että aamulla herää 06:15, ja ihan peipposena. Minua ei haittaa nyt mikään, sillä minä olen nyt todellakin "ilman kotia". En kertakaikkiaan suostu ottamaan kuuleviin korviini mitään varoittelevia, vakuuttelevia, vaativia tai vänkääviä ääniä päässäni. Olen kolikko, sillä minussa on nyt kaksi puolta: koditon ja vapaa.
Tosin. Anskun koti, jota kutsumme Kultatien kesäkissakommuuniksi, on ihanteellinen asumus, enkä minä malttaisi olla mieltämättä tätä kodikseni myös. En vain tahtoisi kiintyä mihinkään paikkaan, että voisin oikein hypistellä tätä tunnetta kodittomuudesta. Jos minä herään tuolta viininpunaiselta sohvalta aamuittain tästä ikuisuuteen (lue: koulujen alkamiseen), tunnen puijjanneeni. Koijjanneeni suunnitelmiani.
Tunnen myös koijjautuneeni johonkin, josta en tohdi valittaa. Tarkoitan nyt tätä Hollannin reissua. Ideana se kun ei ollut omani, ja eipä tuo ole toteutuskaan ollut käsissäni kuin matkaan myöntymisen verran. Matkakumppanini Ville, jonka kanssa hämmentyneenä kahdeksanvuotiaana pussailin naapurin vattupusikossa, on hoitanut kaiken yöpaikoista lentolippuihin. Toki olen maksanut omani.. mikä näkyy lompakossa - enhän edes omista sellaista. Niin köyhä olen!
En malta jättää sitä mainitsematta, oli se kuinka mautonta tahansa, sillä minusta on hauskaa valittaa rahan puutteesta. Siinä on sellaista elon tosi huumoria, vaikkei varmaan saisi. Tästä minä joudun ehkä jonkun mielestä helvettiin, mutta kun. Toimeen tuleminen on luonteeltaan itsestäänselvyys ja nautinto sisäistä. Rahaa kun saa aina jostain, ja jos ei, hengissä selviää. Jos ei, niin on kai vain tarkoitettu. Jos ei, ei kai sitten niin.
Minä olen ollut aina vähän huono käsittelemään rahaa ja siitä aiheutuvaa stressiä, siksi olen siirtynyt suhtautumaan koko vaihtovälineeseen huumorimielellä. Eikä se siitä ole vähentynyt. Tiedän, asia on eri kun lapsia tulee ja yadayadayada -- no, minulla ei ole lapsia, enkä kirjoita elämästä, jossa minulla on lapsia. Takaan, että sitten kun niitä on, kuittaan tällaiset ärsyttävät puheet rahan helppoudesta voihkimalla tänne, kuinka "sitä nuorena oli sellainen naiivi idealisti" .
Minulla tulee usein tarve puolustaa ajatuksiani/tunteitani, ennen kuin kukaan ehtii sanoa mitään niitä vastaan. Huomasin tämän äsken, niskakarvani noustessa jo pystyyn, kuvitellessani sitä mahdollista kommenttia, jonka saisin juletessani puhua rahasta, ja jonka tarkoitus olisi pudottaa minut takaisin elämän realiteetteihin.
Minä olen tässä suhteessa vähän lapsellinen - en pidä siitä, kun minua yritetään palauttaa maan pinnalle. Minä jos kuka olen maan pinnalla, helvetti, minä olen polviani myöten sen sisässä. En minä tarvitse mitään slap in the face -herätyksiä todellisuuteen. Minun todellisuuteni on yhtä paljon taivaissa, kuin se on maassa, enkä minä ymmärrä, kun joku joka elää enimmäkseen toisessa, yrittää "herättää" minua omaan todellisuuteensa. Kumpi siinä oikein nukkuu, ja kumpi ei? Onko sillä edes väliä? Ei!
Hitto, kaikki tuntuu niin paljon paremmalta, kun lakkaa päättämästä asioiden olevan ylensäkään mitään. Ottaa tukevan seisoma-asennon ja tuntee vain nahoissaan kaiken yhdentekevyyden. Hetki on tanssi ja toinen kopsahdus. Hulluja kaikki tyynni! Planeetallinen mielenpuolikkaita. On kummallista olla ihminen.
Olen ehkä vähän sitä mieltä että. Ihmiset (esimerkiksi minä) ovat onnettomia silloin, kun he ottavat elämän vakavasti. Aijjai mikä oivallus! Mutta rehellisesti: kuinka moni tunsi sisällään pienen kohahduksen kun sanoin kaiken olevan yhdentekevää? Minä ainakin tunsin. Jokin ohjelmoitu osani (hih) tahtoo minun olevan kiintynyt ja kantavan huolta asioista. Olevan tosissani. Aivan kuin asenteellinen olkien kohauttaminen osoittaisi, etten välitä, etten ymmärrä, etten rakasta. Minun nähdäkseni rakastaminen ei korreloi sosiaalisten taitojen kanssa, eikä empatia kunnioitettavana kykynä ole suinkaan tehokkain, vaan helpoin tapa osoittaa rakkauttaan..
Yksinkertainen esimerkki:
-----
Arttu voivottelee ongelmiaan rakkaalle ystävälleen Bertalle. Arttu itse on ainoa avain ongelmiinsa, mutta hänen huomionsa keskittyy ulkopuolisiin häiriötekijöihin eli "olosuhteisiin". Bertta ei tiedä mitä sanoa, joten hän ei sano vielä mitään, vaan hymyilee kannustavasti. [sosiaalinen koodi rikkoutuu! Bertta ei myötäilekään!]
Arttu toivoo, että Bertta olisi edes jollain tapaa osoittanut hyväksyntänsä sille mitä hän oli juuri sanonut. Ottanut hänet vakavasti ja ymmärtänyt häntä, tullut lähelle. Että he olisivat voineet yhdessä vähän parjata elämää yleensä - sitten hän olisi tuntenut olonsa paremmaksi, kun toinenkin olisi myöntänyt asioiden olevan juuri niin vaikeita, kuin hän sisällään tunsi. Jaettu taakka kevenee. "Mutta siinä se vain hymyilee vaivaantuneesti, kuin elämä olisikin niin helppoa."
Yhtäkkiä Bertta avaa suunsa: "Minusta sinun olisi hyvä keskittyä siihen, mitä voit tehdä, eikä siihen, mikä on vaikeaa tehdä." Arttu pöyristyy, häntähän yritetään neuvoa. Aivan kuin äiti, tai opo. Hän kääntää selkänsä ajatuksissaan. "Vittu mitä skeidaa. En minä mitään kasvatusta kaipaa. Kaikki kävelevät elämäntapaoppaat luulee, että se elämä ja motivoituminen on niin yksinkertaista. Ei tällaisessa maailmassa!"
Tällä välin Bertta on pukenut kengät jalkaansa, koska hän kaipaa raitista ilmaa. Häneen sattuu nähdä Artun kärsivän, mutta nyt sanat kaikuvat kuuroille korville. Hän kysyy, lähtisikö Arttu ulos potkimaan palloa. Arttu on liian masentunut sellaiseen. Bertta piilottaa huokauksensa ja huikkaa "no, joskus toiste sitte. oli kiva nähdä." ja lähtee. Arttu katsoo ovea ja miettii ankarasti. Mutta mitä Arttu miettii? Sen saatte tietää ensi kerralla.. :D
-----
Ihmisen reaktio siihen, kun toinen hänen kaltaisensa kohauttaa elämässä olkiaan ja päättää olla kantamatta enempää kuin oman nyt-hetkensä, on usein yllättävän turhautunut. Myös epäusko ja hämmennys seuraavat. Kuin olisi kovinkin julkeaa kehdata elää sellaista kepeää elämää, kun muutkin joutuvat painimaan elämän tosiasioiden kanssa päivästä päivään. Tekee mieli vain tuhahtaa, että siinä kun irrottautuu. Minä pesen käteni muiden päätöksistä, vaikkakin kunnioitan niistä jokaista.
Olen kiitollinen ja huojentunut siitä, että omani on otettu hyvin vastaan. Sukulaiset ovat olleet ymmärtäväisiä ja luottavaisia. Ystävät ovat olleet innostuneita, paitsi kodittomuuden kokeneet - he tapaavat katsoa minua veikein silmin, kuin ysiluokkalainen ekan päivän ököä. Ne tietää mitä tuleman pitää. Siinä katseessa muuten asuu aivan järjettömän suuri, motivoiva voima! Kun näkee, että kaikesta kohtaamastaan paskasta huolimatta joku rakastaa polkua, jonka tapaiselle itse olen astumassa.
Viedessäni eilen tavaraa äitini varastoon minä koin jotain, jota en ole ymmärtänyt kaivata, mutta jota sieluni on selvästi janonnut. Isäni ja äitini, joiden eroa en edes muista ja joita harvoin samassa tilassa näkee, yksissä tuumin pitivät minulle saarnan. Komppasivat toisiaan matkani vaaroista ja vaativat minua ilmoittamaan joka ilta olevani hengissä. Tunsin oloni vaivaantuneeksi sellaisella tavalla, etten koskaan. Kääntelin kengänkärkiä ja ihmettelin uutta energiaa ympärilläni/sisälläni. Voi hyvä tavaton, kuinka minä tunsin itseni Lapseksi!
Tuona lyhykäisenä hetkenä jokin lukko minussa aukesi, ja toinen meni kiinni. Ensimmäistä en viitsi puida (eli ruokkia), sehän aukesi jo ja lakkaa siis kohta kuitenkin olemasta.. mutta sen toisen avain, se killuu komeasti kaulassani ja välkkyy auringossa. Tuo eilen naksahtanut lukko ei taida aueta ennen kuolemaani, sillä se on minun iloni siitä, että minulla todellakin ON kokonainen perhe ja vanhemmillani yhtenevä rakkaus - yksinkertaisesti vain koska se on olemassa minun kauttani! Minun ei tarvitsekaan vain kuvitella, että henkilökohtaiset feminiini- ja maskuliinienergioiden arkkityypit ovat yhteydessä. Äiti ja isä ovat todellisia. Minulla on ihka oikeat vanhemmat, ja meidän kolmen välillä on sopimus, jonka maja on rakkaudessa, ja jota ei ole rikottu. Minä kasvan sittenkin tukevasta maasta, tiesin sen! Siksi olin lapsena niin rauhallinen - ymmärsin kyllä homman nimen. Se olikin vain tämä hirvittävä pakkoulospäinsuuntautuneisuus, teini-ikä ja sen jälkeiset kasvukivut, jotka minut sai luulemaan toisin. Uppoamaan kollektiiviseen harhaan nimeltä "asiat ovat huonosti" ..
Jälleen - se kaikki olikin vain unta!
Rauhaa ja rakkautta
Elina
Kommentit
Lähetä kommentti