Hieman unista ja uneksimisesta

Huomenta! Tämä tyttö on palautunut itseinhon leikistä normaalin ihmisen mittoihin, kun se on toteuttanut sielunsa kutsumusta olla ilman minkäänlaisia päihteitä. Yes sir, we're back on track! Teetä juon, ja suklaata syön. Niin ja urheilen. USKO JA URHEILU BITCHES!! <3

Näin vuosi sitten unta, joka oli pysäyttävä, herättävä, hämmentävä ja todella tärkeän ja merkityksellisen tuntuinen. Symbolirikkaasti se kuvasi elämääni siihen pisteeseen asti, ja vielä pidemmällekin. Unessa lähdin erään kotitaloni pihasta lentoon, ja lensin läpi lähitulevaisuuden tapahtumien kuten bile-elämästä irtautuminen, pojan kanssa lentäminen, maailman mahdollisuuksille herääminen, eksyminen rikkinäisyyteen vieraalla maalla.. No, se oli kaunis uni, mutta hämmentävintä oli sen lopetus, joka tuntui täysin irralliselta kaikkeen muuhun nähden.
Olin yhtäkkiä mustassa tyhjyydessä, pitkän ja kapean polun päässä. Tunnelma oli kammottava, mutta tiesin, ettei minulla ole muita vaihtoehtoja kuin kävellä eteenpäin. Astuessani ensimmäisiä askeleita tunsin oloni varmaksi, kunnes vastaani käveli pieni näkymätön vauva. En uskaltanut katsoa sitä suoraan, tiesin sen silloin muuttuvan näkyväksi.. Se vain käveli ohitseni, tunsin pientä harmistusta pelkuruudestani, ja siitä samantien huomasin oikealla yläviistossa leijuvan kuumottavan mustavalkoisen pyörän. Sitä reunusti pahojen tunteiden mustaamia vauvan kasvoja, kuin vihan vääristämiä. Sillä tavalla, että ne olivat kuin symboleita, eivät normaaleja, persoonallisia kasvoja. Pelkäsin aivan hirveästi katsoa sitä suoraan, ja en tehnyt sitä. Pian tämän jälkeen polku päättyi. Astuin ovesta portaisiin, jotka veivät alas päin, ja sieltä oli tulossa väkeä samalle polulle. Nyökkäsin heille kannustavasti, vaikka heidän kasvoiltaan paistoi täysi tietämättömyys siitä, mitä siellä odottaisi. En tuntenut tarvetta estää heitä. Heräsin unihalvaukseen hikisenä ja tärisevänä.

Tämä uni on saanut minut punnitsemaan aika diipisti sisäistä maailmaani. Alas vievät portaat ovat symboli, joka ei varsinaisesti herätä innostusta.. Henkisyyttäni uudelleenarvioidessani olen miettinyt aika paljon pimeyttä ja omaa suhdettani siihen, ja mietin usein, olenko lähtenyt viimeaikaisista hulluuden hetkistä pelon vai rakkauden tielle. Haluan antaa itselleni oikeuden olla pinnallisempi jollain tavalla, ottaa elämä keveämmin, lakata olemasta muka vastuussa kaikesta mahdollisesta, ja kuitenkaan olla täyttämättä saappaita jotka itselleni kuvittelen. Tästä vinksahtaneesta marttyyriudesta irrottautuminen saa minut silti ajoittain epäilemään, olenko vain luovuttanut, ja saako tämä minut kulkemaan jollain tavalla taaksepäin..

Viime yönä näin unta, jossa olin ikään kuin nyrkkeilykehässä taistelutilanteessa. Se ei ollut varsinaista nyrkkeilyä tai muutenkaan tosissaan väkivaltaista touhua, ja meitä oli kaksi noin neljän hengen joukkuetta yhtä aikaa lavalla niin, että oli yhdet pääottelijat, joita me muut olimme tukemassa. Minä seisoin aluksi vähän pökkelönä tietämättä mitä tehdä, tai saisinko edes tehdä mitään, kun tukemani poika oli kommelluksen keskellä. Sen ympärillä oli koko ajan ainakin kolme nopeasti liikkuvaa tyyppiä. Jotain ne vittuili sille sen pituudesta, ja poika huusi iloisen ylpeänä olevansa puolitoista metriä pitkä. Minua nauratti, koska minäkin olen, ja tunsin itseni yhtäkkiä jotenkin kykenevämmäksi. Astuin eteenpäin ja tartuin vastapuolen naisesta kiinni, heitin sen yli laidan. Se kävi todella koomisen helposti, ja katsoessani kuinka sille kävi, se mätkähti matolle eikä siihen sattunut. Ei siinä tainnut varsinaisesti sattua kellekään. Se oli omituinen matsi kaikin puolin. Tässä vaiheessa meidän luokan Iisakki seisoi lavalla vieressäni ja taputti hyväksyvästi olkapäälleni. Jännä. Sitten meidät muut komennettiin pois lavalta, kun poika kävi viimeisen taiston päävastustajansa kanssa.

En muista siitä muuta kuin sen, että kaikki pidättivät henkeään, poika voitti matsin ja jotain yliluonnollista siinä tunnelmassa oli, vaikkei unessa mikään oikeasti tuntunut luonnottomalta.. Yhtäkkiä lavalla oli sinisenä hohtava lapsi/vauva, joka käveli ja oli selkeästi täysin tietoinen, eikä mikään puklaava sylivauva. Näin lavalla hopeisen, sinisillä kivillä koristellun miekan jonka terä oli osissa. Vauva kumartui osien ylle. Minä katsoin miekkaa kuin sen vauvan näkökulmasta, ja näin kuinka osat kuuluivat loogisesti yhteen, ja miekka yhdistyi. Tähän heräsin.

Unen symbolit ovat kutkuttavan selkeitä siihen nähden, mitä mielessäni on pyörinyt viime aikoina. Sininen vauva on melko hyvä merkki, hei, olihan Krishnakin sininen. Hindulaisuudessa pyhimysten kerrotaan usein syntyneen sinisenkuultavina. Matsi oli selvästi nyt sisälläni käynnissä oleva taistelu - uskonko omaan kykyyni olla loppujen lopuksi hyvä ihminen, toiminnan tasolla, eikä niin, että toiminta on puheiden kanssa ristiriidassa. Sininen väri on totuuden symboli - kuvaavia sanoja ovat myös avoimuus, omistautuneisuus, ikuisuus, ja läpinäkyvyys. Sininen on henkistä opastusta ja totuuden hyväksyntää. Miekka symboloi myös totuutta ja sen ehdotonta voimaa, rikkinäinen miekka taas epätoivoa. Jep.

On IHANAAAA että minun unessani tuo"pyhä viaton lapsi" todella voitti. Se oli saman kokoinen kuin se, jota vuosi sitten en uskaltanut kapealla polulla katsoa. Näkisin, että meillä jokaisella on sisällämme koko maailman arkkityypit ja symbolit, ja unissa toteutamme näitä eri puolia itsestämme. Egomme, persoonamme kehyksissä ei aina ole tilaa kokeilla haluamiamme rooleja päivätajunnassa.. Onneksi on yö ja unimaailma. Varalta selvennän, etten siis kuvittele nyt olevani jokin pyhimys, sen enempää kuin kukaan muukaan, mutta uskon vakaasti meissä jokaisessa olevan tuo viattomuus, sisäinen pyhimys. Itse asiassa olen varma, että toteutamme sitä enemmän kuin ymmärrämmekään, pelkästään olemalla mitä olemme ja toimimalla oikeudenmukaisuudesta ja myötätunnosta käsin (ja tietty terveestä omanarvontunnosta myös!) .

Minä olen kuukauden epäillyt itseäni todella ankaralla kädellä, se on ollut suoraan sanoen psykoottinen tila, jossa ei ole ollut mitään järkeä. Olen kirjoittanut kymmeniä sivuja Hollannista ostamaani kirjaan sekavaa spekulointia siitä, mikä minä olen, ja mistä minun toimintani kumpuaa. Hyvänen aika. Olisinpa kirjoittanut enemmän! Pelkäsin luoda mitään, koska pelkäsin - ajattelin viikkoja pelon olevan kuin tietoinen olento, jonka vallassa olin. TWISTED. En kuitenkaan halua nähdä tätä kokemusta vain synkkänä paskana joka täytyy unohtaa - itse asiassa nämä tekstit ovat hyvin mielenkiintoisia. Tässä eräs dialogi jonka kävin itseni kanssa paperilla.

"
Asioista tulee vakavia, kun katsoo tulevaisuuteen peläten siellä olevia mahdollisuuksia. Elämästä tulee herkästi häiriintyvä, kontrolloitu systeemi, jonka tarkoitus on välttää..

Välttää mitä?

Tuhoa? Kaikki tuhoutuu joskus. Miksi viivytellä?

(hiljaisuus)

En minä tahdo kuulostaa kammottavalta. Kammottavuus on kuulijan korvassa.. ei minun syyni.

Ei tietenkään ole. Mutta miksi sinun täytyy hyväillä negatiivisuutta ja oikeuttaa se, kun se ei tee sinua onnelliseksi?

Kukaan muu ei tee sitä.

Se ei ole totta. Katso ympärillesi.

Mitä? Ihmiset pitävät hauskaa kaikkialla minne katson. Nauttivat itsestään, toisistaan, olemisestaan. Sokeasti ja ahnaasti.

Näetkö todella vain sen? Nautinnon ja hauskuuden?

No tietysti on sotia ja muita. Mutta nämä ihmiset eivät välitä.. he eivät välitä.

Välittäisitkö itse jos pystyisit valitsemaan?

Pystynhän minä.

No, siinä tapauksessa. Kai tiedät, mitä valitsisit?

Olen aina valinnut. Ei minun tarvitse valita.

(tässä vaiheessa kaksi puolta sulautuu yhdeksi:)

Valo ei kysele. Se tietää sinun valinneen sen, ja se näkee sinut etsimässä sitä. Se kunnioittaa kokemustasi, eikä siksi puutu puuhiisi, ennen kuin pyydät sitä. <3

"

Tulin siihen tulokseen, ettei hyvää tai pahaa ole absoluuttisena olemassa. Hyvä voi hetkellä millä hyvänsä vaihtaa valintansa toiselle puolelle, jos se niin tahtoo. Kaikki on tahdosta ja vapaasta valinnasta kiinni - ei mistään ennalta määrätystä roolista. Ja sekös minua ahdisti, kun en hetkeen tiennyt, olenko rehellisesti valinnut. Mutta ei sitä voi tietää, ei mielelle riitä mikään vakuutus tai perustelu. Ainoa keino on uskoa ja luottaa, ja toimia sen mukaisesti. Loppujen lopuksi todella pahaa on hyvin vähän, ja sekin on parannettavissa, kuin vaikea solmu, joka on kuitenkin mahdollista avata. Joskus. Jossain. Jotenkin.

Ihminen voi ainoastaan menettää uskonsa rakkauteen, ei rakkautta itseään. Tämän kirjoittaminen tuntui kuin jonkin solmun aukeamiselta silloin, Tampereella auringossa maatessani ja kärvistellessäni negatiivisten tunteiden vallassa. Sen purkautuminen kynästä tuntui taivaan lahjalta kaiken sen spekuloinnin keskellä.

Miksi sitten pelätä? Koska se on mahdollista. Se on ainoa syy. Eeva otti omenan puusta, koska se oli mahdollista. Ihmiset hakeutuvat angstin piiriin, koska sitä on olemassa, ja se kiinnostaa aivan hemmetisti, koska siinä ei näytä olevan mitään järkeä.. Ei ole mitään mieltä olla onneton ja peloissaan, mutta tuon olotilan syyn haluaa ymmärtää, koska sitä on ympärillä, läsnä läheisissä ja uutisissa, joka puolella. En tarkoita, etteikö se olisi oikeutettua, tai että olisi heikkoutta olla peloissaan sodan keskellä, en! Mutta kaikkeen negatiivisuuteen on syy, se ei ole itsestäänselvä oletus, jonka on pakko olla olemassa loputtomiin. Negatiivisuus on nähdäkseni vain epävarmuutta, absoluuttisen luottamuksen puutetta, ja se ruokkii itseään aivan kuten positiivisuuskin - miksi muuten aina tulee uusia kilttejä teinejä, jotka alkavat kopioida heitä, joilla on vaikeaa, vaikka nämä kärsivät silmin nähden?

Kiltillä teinillä on sisällään sosiaalinen epävarmuus, jota toisten teinien (erilaisina toimintamalleina ilmenevä) epävarmuus ruokkii. Jokainen tietää lapsen vaistollaan, ettei epävarmuuksista kumpuavissa rooleissa ole järkeä. Kiltti teini tietää tämän myös, mutta koska toisella tavalla epävarmuuttaan toteuttavat pelaavat roolinsa vakuuttavasti, hän harhautuu uskomaan, että piilossa on muukin syy.. Usko lapsuuden aikaiseen viattomuuden voimaan ajautuu koetukselle, ja tilalle astuu murros ja persoonallinen myrsky!

Pimeys kiehtoo, koska se pelottaa ja hämmentää. Se on mielenkiintoista. Hullua. Käsittämätöntä. Sitä tekee mieli tutkia, tarkastella, kokeilla.. mutta jos unohtaa olevansa tutkija, voi alkaa uskoa testissä olevan roolinsa olevan totta. Toiset hoksaavat aiemmin, että se on vain mielen peli, itsensä harhauttamista. Toiset taas haluavat väen vängällä todistaa sen olevan totta ja tarkoituksenmukaista. Ymmärtäähän tuon, sillä jos se ei olisi, olisi niin turhauttavaa olla sen keskellä koko ajan. Solmuja, solmuja. Ei sen kummempaa..

Aamulla epäilin vaihteeksi valitsemaani polunhaaraa. Että päästänkö nyt jotain pimeää lävitseni maailmaan, kun olen ajatellut hiljentää kaipuuni hengellisyyteen, tai sanotaanko marttyyrimaiseen laupeuteen, ja alkaa tavoittelemaan maanläheisempiä etujani. Nostin astro.fi palvelussa tarot-kortin tämä kysymys mielessäni, ja sain Papin (the Hierophant) .

Having created a solid foundation on which to build his future, the Fool is struck with a sudden fear. What if everything he's worked for is taken away? Is stolen, or lost, or destroyed or vanishes? Or what if it is just not good enough? In a panic, he heads into a holy place where he finds the Hierophant, a wise teacher and holy man. Acolytes kneel before the man, ready to hear and pass on his teachings. The Fool tells the Hierophant his fears, and asks how he can be free of them.

"There are only two ways, " says the Hierophant sagely, "Either give up that which you fear to lose so it no longer holds any power over you, or consider what you will still have if your fear comes to pass. After all," the Hierophant continues, "if you did lose all you'd built, you would still keep the experience and knowledge that you've gained up to this point, wouldn't you?"

This surprisingly pragmatic advice releases the Fool from his fear, and he is able exit out of the sanctuary and face the world's challenges once again. [lähde]

P.S. viimeinen lainaus flippikirjastani: " Anteeksianto. Kaikki tekevät virheitä."