Polovia myöten
Kuinka voi ihminen muuttua kahden blogitekstin välillä niin paljon, ja kuitenkin niin vähän?
Minä tulin hieman hulluksi tuossa taannoin. En kestänyt, kun silmieni eteen lävähti hallusinaatio siitä, mitä eniten pelkään. Olen repinyt itseni kahteen vastakkaiseen suuntaan - päihteet ja hengellisyys. Voi hyvää päivää, sellainen sattuu sieluun! Olen ollut välillä ihminen, joka tuomitsee muita tunteakseen itsensä edes hieman paremmaksi ihmiseksi - ei välttämättä paremmaksi kuin toinen, mutta paremmaksi kuin millaiseksi itse tuntee itsensä. Olen tiedostamattani omaksunut hyvin, hyvin egokeskeisen ja ylimielisen asenteen elämää kohtaan, ja samalla luullut tosissani kantavani jotain henkisyyden lippua korkealla. Korkemmalla kuin muut? Ehkä. Muistikuvani alkavat hämärtyä. Mitä oikein ajattelin? Polariteetteja? No, minun polariteettieni välinen jännite napsahti poikki kuin lahonnut riuku, ja minä kapsahdin arvokkaasti sen alla olevaan tavaraan. Olen kuukauden päivät pyörinyt suossa ja mankunut kaikille ihmisille ympärilläni, kuinka huono olo on. No, itsepä soppani keitin ja lusikkani siihen työnsin. Nyt naurattaa välillä, välillä ei. Horoskooppimerkkini härkä herää minussa kun ajattelen tätä tilannetta. On kesä, ja viikot juoksevat ohi, koska luuppailen ajatuksissani nauttimatta siitä, mitä on. Olen vihainen itselleni, mutta onneksi revin siitä huumoria ja tarmoa saada asiat kondikseen - ei se muu nyt auta.
Olen viime viikot viettänyt aikaa peläten itseäni ja tulevaisuuttani, puhumattakaan Jumalasta, paeten käytännön vastuuta johonkin henkisen vastuun unimaailmaan, vakuutellen ystävilleni olevani huono, huono ihminen. He ovat olleet ymmärtäväisiä ja turhautuneita - kuka hitto lähtee ilosaarirockiin kierimään itseinhossa? Voi elämän kevät!
Minä olen dramaattinen. Henkisissä opetuksissa se mielletään yleensä paheeksi. Minua suoraan sanoen kyrpii, että ominaisuus jota itsessäni rakastan (ja inhoan sen tuomien hankaluuksien takia) on jotain, josta tulisi päästää irti. Ei kukan käske, tiedän sen, ellen sitten minä itse. Olen halunnut kaiken yhden elämän aikana - dramaattisuuden ja hengellisyyden. On se varmasti mahdollista, mutta kai dramaattisuus olisi hyvä purkaa harrastamalla ja käytännön huumoria vaalimalla - mielummin kuin tuomalla draama konkreettisesti osaksi elämää. "Rauhaa ja rakkautta, niin ja kärsimystä!" EHHHH?
Yksin ollessani selviän vastakohtaisuuksistani, mutta kun tapaan ihmisiä, en tiedä kummasta lähtökohdasta lähestyisin tilannetta. Se ei ole hetkeen tapahtunut automaattisesti, ja jos on, se voi vaihtua monta kertaa päivässä. Koen olevani helvetin epäluotettava ihminen, koska koen mielihyvää mielellä ja tuskaa sydämellä - tunnen vahingoniloa ja nautin yleensäkin siitä, kun soppa sakenee. Enkä minä sitä tiennyt haluavani. Sydämeni näyttää silmissäni mustalta, mutta yritän ottaa asian huumorin kannalta. Paha vain, että kun humorisoin mustan sydämeni ulos suustani, annan ihmisille erilaista energiaa, kuin toivoisin. Hälläväliä-kaikki-on-lol-energiaa. Jokin osa minussa haluaa kovasti ottaa kaiken niiiiin vakavasti. Koska on se sitäkin.
Nyt. Hetki.
DFASJRI)WEOR#P=EIQWOPDKFESO%UY#E)=DFOKPSAFKJAEODFKLASFGHSDJDKLASOUV#IORKFDOC
Puuuhhh.
En halua loukata ketään tyylilläni koheltaa sanoja ulos suusta vain siksi, että se on koomista. Kaikki voi olla koomista, siis ihan kaikki, ja tämän suomalaiset mustan huumorin ystävinä kyllä tietävät.. Mutta missä menee raja? Minun rajani? On se jännää yrittää samaan aikaan olla se, joka heittää hyvää ja paikoin julmaa läppää asioista, ja se, joka haluaa ottaa kaiken tosissaan. Apua, sekuan. Kai minulla on ahneuskompleksi myös siinä, että haluan kaikkien pitävän minusta. Minä, joka luulin olevani miellyttämisasioissa hälläväliä-ihminen, olen vain peitellyt sitä puolta niin taitavasti, että kumartaessani 360 astetta joka suuntaan, olen pyllistellyt itselleni aika paljon.
En halua vetää ihmisiä ihailemaan vaikeaa asioiden spekulointia ja todellisuuden vääntymistä mielessä makaabereiksi irvikuviksi. Samalla kuitenkin jollain tavalla ajaudun toistuvasti hakemaan tunnustusta elämäni dramaattisuudelle - kuin toisten ihmisten antama ihailu mustelmilleni olisi yhtä kuin oma sisäinen hyväksyntäni.
Kauheaa, kauheaa. Nyt tuli kyllä raskain teksti aikoihin, oikea kunnon Vuodatus. Pohjalta ei onneksi ole kuin yksi tie ja se on ylöspäin. Toivottavasti.
Minä tulin hieman hulluksi tuossa taannoin. En kestänyt, kun silmieni eteen lävähti hallusinaatio siitä, mitä eniten pelkään. Olen repinyt itseni kahteen vastakkaiseen suuntaan - päihteet ja hengellisyys. Voi hyvää päivää, sellainen sattuu sieluun! Olen ollut välillä ihminen, joka tuomitsee muita tunteakseen itsensä edes hieman paremmaksi ihmiseksi - ei välttämättä paremmaksi kuin toinen, mutta paremmaksi kuin millaiseksi itse tuntee itsensä. Olen tiedostamattani omaksunut hyvin, hyvin egokeskeisen ja ylimielisen asenteen elämää kohtaan, ja samalla luullut tosissani kantavani jotain henkisyyden lippua korkealla. Korkemmalla kuin muut? Ehkä. Muistikuvani alkavat hämärtyä. Mitä oikein ajattelin? Polariteetteja? No, minun polariteettieni välinen jännite napsahti poikki kuin lahonnut riuku, ja minä kapsahdin arvokkaasti sen alla olevaan tavaraan. Olen kuukauden päivät pyörinyt suossa ja mankunut kaikille ihmisille ympärilläni, kuinka huono olo on. No, itsepä soppani keitin ja lusikkani siihen työnsin. Nyt naurattaa välillä, välillä ei. Horoskooppimerkkini härkä herää minussa kun ajattelen tätä tilannetta. On kesä, ja viikot juoksevat ohi, koska luuppailen ajatuksissani nauttimatta siitä, mitä on. Olen vihainen itselleni, mutta onneksi revin siitä huumoria ja tarmoa saada asiat kondikseen - ei se muu nyt auta.
Olen viime viikot viettänyt aikaa peläten itseäni ja tulevaisuuttani, puhumattakaan Jumalasta, paeten käytännön vastuuta johonkin henkisen vastuun unimaailmaan, vakuutellen ystävilleni olevani huono, huono ihminen. He ovat olleet ymmärtäväisiä ja turhautuneita - kuka hitto lähtee ilosaarirockiin kierimään itseinhossa? Voi elämän kevät!
Minä olen dramaattinen. Henkisissä opetuksissa se mielletään yleensä paheeksi. Minua suoraan sanoen kyrpii, että ominaisuus jota itsessäni rakastan (ja inhoan sen tuomien hankaluuksien takia) on jotain, josta tulisi päästää irti. Ei kukan käske, tiedän sen, ellen sitten minä itse. Olen halunnut kaiken yhden elämän aikana - dramaattisuuden ja hengellisyyden. On se varmasti mahdollista, mutta kai dramaattisuus olisi hyvä purkaa harrastamalla ja käytännön huumoria vaalimalla - mielummin kuin tuomalla draama konkreettisesti osaksi elämää. "Rauhaa ja rakkautta, niin ja kärsimystä!" EHHHH?
Yksin ollessani selviän vastakohtaisuuksistani, mutta kun tapaan ihmisiä, en tiedä kummasta lähtökohdasta lähestyisin tilannetta. Se ei ole hetkeen tapahtunut automaattisesti, ja jos on, se voi vaihtua monta kertaa päivässä. Koen olevani helvetin epäluotettava ihminen, koska koen mielihyvää mielellä ja tuskaa sydämellä - tunnen vahingoniloa ja nautin yleensäkin siitä, kun soppa sakenee. Enkä minä sitä tiennyt haluavani. Sydämeni näyttää silmissäni mustalta, mutta yritän ottaa asian huumorin kannalta. Paha vain, että kun humorisoin mustan sydämeni ulos suustani, annan ihmisille erilaista energiaa, kuin toivoisin. Hälläväliä-kaikki-on-lol-energiaa. Jokin osa minussa haluaa kovasti ottaa kaiken niiiiin vakavasti. Koska on se sitäkin.
Nyt. Hetki.
DFASJRI)WEOR#P=EIQWOPDKFESO%UY#E)=DFOKPSAFKJAEODFKLASFGHSDJDKLASOUV#IORKFDOC
Puuuhhh.
En halua loukata ketään tyylilläni koheltaa sanoja ulos suusta vain siksi, että se on koomista. Kaikki voi olla koomista, siis ihan kaikki, ja tämän suomalaiset mustan huumorin ystävinä kyllä tietävät.. Mutta missä menee raja? Minun rajani? On se jännää yrittää samaan aikaan olla se, joka heittää hyvää ja paikoin julmaa läppää asioista, ja se, joka haluaa ottaa kaiken tosissaan. Apua, sekuan. Kai minulla on ahneuskompleksi myös siinä, että haluan kaikkien pitävän minusta. Minä, joka luulin olevani miellyttämisasioissa hälläväliä-ihminen, olen vain peitellyt sitä puolta niin taitavasti, että kumartaessani 360 astetta joka suuntaan, olen pyllistellyt itselleni aika paljon.
En halua vetää ihmisiä ihailemaan vaikeaa asioiden spekulointia ja todellisuuden vääntymistä mielessä makaabereiksi irvikuviksi. Samalla kuitenkin jollain tavalla ajaudun toistuvasti hakemaan tunnustusta elämäni dramaattisuudelle - kuin toisten ihmisten antama ihailu mustelmilleni olisi yhtä kuin oma sisäinen hyväksyntäni.
Kauheaa, kauheaa. Nyt tuli kyllä raskain teksti aikoihin, oikea kunnon Vuodatus. Pohjalta ei onneksi ole kuin yksi tie ja se on ylöspäin. Toivottavasti.
Ookko kokeillu meditointia? Suosittelen kyllä meditointikirjoja, ihan mitä tahansa, mutta ite oon tykänny Eckhart Tollen Läsnäolon voimasta ja Anthony de Mellon Havahtumisesta.
VastaaPoistaNuo kaikki ns. pahat ajatukset, kuten kaikkien miellyttämisen halu, ja kaikki ongelmat, on vaan egon puuhasteluja. Kun löydät sen sisimmän minäsi, oikean minuuden, saat egonki kuriin.
Ite oon käyny samanlaista kamppailua henkisyyden saralla. Yritin vaan etsiä sitä raamatun avulla. Perusajatushan siinäkin on se valaistuminen, mutta se on jäänyt kaikkien muiden sääntöjen sun muiden varjoon. Henkisyyden oon löytäny itseäni tutkimalla, menemällä sisimpään - meditoimalla. Sieltä se jumaluus kumpuaa, alkaa näkeen maailmanki ihan erilaisena.
Älä pelkää tulevaisuutta tai sure menneitä. Kaikki taika piilee tässä hetkessä, sillä ei ole muuta kuin tämä hetki;)
Kiitos vinkistä, olen kyllä kokeillut.. Kärsimättömyyteni ja kuuseen kurkotteluni vain on vähän tullut onnistuneen meditointiharrastuksen tielle, kun yksi sessio venähtää joko tunnin mittaiseksi itkujuhlaksi, tai keskittymiskyky karkaa viiden minuutin jälkeen joko uneen tai "mielekkäämpään" tekemiseen.
VastaaPoistaMutta taidanpa ottaa nyt neuvosta vaarin ja kokeilla uudestaan. Koska kyllähän siitä oikeasti on niin, niin paljon hyötyä.. jos niin tahtoo :)
Raamatusta voi löytää, mitä etsii.. Helkatti, Aku Ankasta voi löytää, mitä etsii. Arvostan molempia ite, ne vain tarvii eri hetket.. oon jännästi huomannut, että usein päädyn etsimään henkisistä teksteistä omaa sisäistä työtäni "helpottavia" sääntöjä, ennemmin kuin iloa. Sitä kun tuntuu, että eniten juuri tarvitsisi, riippumatta valaistumiseen liittyvistä seikoista. Liika on liikaa. Minä olen ollut nyt vähän niin kuin paastolla valaistumisen miettimisestä.. Ettei sekoa vallan, niin nuorella iällä!
Ois kiva tietää kuka oot. Samalla on kiva olla tietämättä. Kiva kun kommentoit :) ja kiitos kullanarvoisista vinkeistä, vai muistutuksista, vai mitä ovatkaan. Lempeitä hommia sinne o/