Onnellisuudesta, jännityksestä, parhaudesta
No siinäpäs vierähti pari viikkoa päivittämättä. Viime tekstin jälkeen on ollut kaikenlaista - Antti sai kyydin tänne ja vietti kanssani nelisen päivää, se oli ihanaa. Sitten lähdimme juhannukseksi Ouluun, tai tarkemmin sanoen Kellon Kiviniemeen, Eetun kotipaikkaan kaveriporukan perinteisiin juhannuskarkeloihin. Olihan se ehkä vähän typerää rahan käyttöä, lähteä taas Oulussa käymään.. Mutta olkoon - sillä arvatkaa oliko romanttista viettää vuosipäivää samassa ympäristössä, josta kaikki alkoi edellisenä juhannuksena? Pyydän anteeksi ystäviltä, jos ällö söpöilymme iljetti. Epäilemättä. Olen kasvanut lukio-livejournal-ajoista enkä enää mielelläni jauha loputtomiin parisuhteistani.. mutta tämän verran vielä sanon: palakittee olla rakastunu.
Välillä mietin, kuten minulla on tapana, että onko onnellisuuden tunteeni oikeasti lähtöisin siitä, mistä luulen sen olevan. Olen ehkä rakastunut, mutta olen myös onnellisempi. Olen ilmeisesti tehnyt oikean valinnan, kun suhteen uudelleenkipinöimisestä huolimatta päätin muuttaa pois kaupungista. On ehkä todella epäromanttista analysoida tunteitaan näin.. mutta en minä olisi näin rakastunut, jos olisin jäänyt Ouluun. En usko. Olisin pettänyt itseni. Siksi, vaikka tämä on raaaaaastavaa niin olen jotenkin tyytyväinen. Että elämä oikeasti kulkee eteenpäin, ja minä.
Onnellisuuden ohella olen samalla päivittäin jossain vaiheessa alakuloinen ja arka. Uskon, että sellainen voi jäädä tavaksi ilman syytä ja olen aika varma, että minulle on käynyt niin. Mutta olen silti kuulostellut noita tunteita, että mistä ne tulevat. Täällä kun on oikeasti todella ihania ihmisiä ja paljon ihanaa tekemistä. Kuitenkin minä jännitän sosiaalista elämää yhtä paljon kuin olen siellä kuin kala vedessä. Jännitän, että olen riippakivi koska olen herkkä. Sillä minä en usein ole kovin avoin, hymyily tuntuu usein suojamekanismilta. Poskilihakset krampaten lasken hymyni ja mietin, miksen osaa olla luonnollisesti.
Jollain tasolla haluaisin elämässä keskittyä olennaiseen. Antaa itseni olla kiinnostunut surusta, psykologiasta, hengentieteistä ja antropologiasta. Harjoitella käsillä parantamista ja meditoida, oppia uutta luonnosta, kasvistosta, luonnonhengistä. Kaikesta, mikä on aina kutsuessaan minua tehnyt minut niin onnelliseksi ja tasapainoiseksi.
Niin, tämä siis aina, kunnes kyllästyn.
Minä kyllästyn aina olemaan onnellinen. Se alkaa syömään minua sisältäpäin, tekemään minua kyllästyneeksi, kyyniseksi ja ajatuksissanikin tyhmäksi. Jostain syystä tunnen sielunelämäni olevan kirkkaimmillaan kriisitilanteissa. Tunsin pitkään syyllisyyttä dramaattisuudestani, koska en hallinnut sitä millään tavalla. Nyt en pode syyllisyyttä muusta kuin laiskuudesta omaksua kestävä positiivinen asenne. En osaa aina antaa arvoa kestävyydelle. Kaipaan vaihtelua ja haasteita. Siksipä minun on negatiivisuuteen sukellettuani vain löydettävä aina uudestaan oma, niin häilyvä positiivisuuteni, joka on todellista eikä ulkoa opittua.
Minä TIEDÄN että tässä on jokin kompastuskivi johon tupsahdan aina. Kestävyys on kaunista, miksen tavoittele sitä enemmän!
Jostain syystä tekee mieli pyytää anteeksi sitä, etten ole elämässäni ollut tämän rohkeampi.
Minunhan oli lapsesta asti tarkoitus pelastaa maailma, tulla kuuluisaksi, taitavaksi, parhaaksi jossain, psykologisesti järkkymättömäksi ja täysin päihteettömäksi. Minun piti päästä ehdottomuuteni, sinnikkyyteni ja taitojeni avulla eroon iljettävistä psykologisista valtapeleistä joiden kahlitsemia aikuiset mielestäni olivat. Teatterin ja kaiken muun mahtavuuden avulla minun tuli menestyä, ja todistettuani itselleni että minä pystyn olemaan paras, olisin vapautunut kateudesta, surusta, arkuudesta ja ujoudesta. En olisi enää tarvinnut kenenkään hyväksyntää.
Tämä muka-romuttunut haavekuva on absurdi. Silti se välkkyy mielessäni jonain, jonka "tiedän" olleen mahdollinen, minun polkuni, minun suunnitelmani ja itsestäänselvä kohtaloni. En ole koskaan tätä ennen kirjoittanut sitä ylös, se on vain häilynyt emootioideni takana, tehden minua katkeraksi.
Nyt kun kirjoitin tuon valtavan kimpaleen ylös, se ei tunnu niin valtavalta enää. True story - minusta oikeastaan alkoi tuntua siltä, että juuri sinnehän minä olen edelleen matkalla. En ehkä enää usko sellaiseen parhauteen kuten teininä - kaikki kunnia on katoavaista. Mutta mikä tekee surulliseksi joskus, on juuri se. En enää usko samanlaiseen voittamattomuuteen kuin ennen, joten en varmaan voi saavuttaa kokemusta siitä. Tai sitten - tämä on paljon järkevämpi teoria - on olemassa minulle sopivampia voittamattomuuden tunteita, joita en osaa älylläni ennakoida, ja saan ehkä kokea niitä yllättäen. Jos minulla on sisäinen toive jollekin, se tulee minua kohti sitä mukaa kuin uskon itse olevani sen arvoinen. Olettaen tietty, että se sopii kuvioon - enhän ole yksin täällä, enkä aina tiedä mitä oikeasti tarvitsen. Mutta kokonaisuus tietää, eikä epäröi ohjata minua siihen suuntaan. Siitä jos jostain minä olen löytänyt elämääni rauhaa ja rakkautta.. en ole yksin. Tämä on kuuden ja puolen miljardin ihmisen koreografia, jonka sisällä on pienempiä kokonaisuuksia, joiden sisällä pienempiä.. Muksahdellaan ja könytään, mutta yhdessä silti. Yksi ihminenkin on enemmän kuin vain oma itsensä, ja siksi ihmisenkin voi nähdä ryhmänä. Kuulostaako oudolta? Ehkä se onkin.
Toiveista huvittavimmasta päästä on parhaus. Jokainen tietää sen olevan väliaikaista - sosiaalinen sopimus, aivokemiallinen ryöppy. Parhaana oleminen vaikuttaa motivoivalta harhalta, johon tietoisesti uskoo saadakseen energiaa puskea läpi haasteista. Se on hieno mekanismi enkä väheksy sitä ollenkaan! Mutta on se silti huvittavaa kun ajattelee, miten tosissaan me ihmiset usein sisäisesti toivomme olevamme edes kerran elämässämme parhaita jossain. Ja jos emme, ihailemme heitä, jotka vaikuttavat olevan.
Tiedossa on myös, että parhaus on henkisesti/psykologisesti ihmiselle erittäin haastava tila. Tieto ja taito ovat valtaa, ja vallan huumassa on moni kasvanut ihmisenä kieroon. Väitän, että sydämelliseksi, lojaaliksi, kiltiksi tai vastaavaksi itseään väittävä näyttää todelliset karvansa vasta ollessaan omasta mielestään jos ei paras, niin tojella hyvä jossain. Vaikutusvallan saamisen voi nähdä poikkeuksetta henkisenä testinä, vaikka kyse olisi näennäisen pienestä asiasta tai lyhyestä hetkestä.
Siksipä minä haluaisinkin tiukkaan mankelointiin jossa kohtaisin kaikki nämä teeskentelyn kerrokset, joita minussa on. Mutta se on vain korkeahenkisimpiä tavoitteita - toki toivon valtaa ja onnekkaita asioita elämääni pinnallisemmistakin syistä, kuten raha ja kauneus. Mutta koska olen fiksu tyttö, keskityn ajatuksissani motivoimaan itseäni sivistyneemmillä tulevaisuudenkuvilla. Olen turhamainen, kuten kuka tahansa nainen, mutta jotten olisi niin ilmiselvä, minä käytän turhamaisuuteni mieleni jalostamiseen. Kaikkihan tietävät, että sisin ratkaisee - ja minä aion olla fiksu ja hurmatakseni kaikki maailman sielut, muovata sisimmästäni niin kauniin, niin kauniin!
Välillä mietin, kuten minulla on tapana, että onko onnellisuuden tunteeni oikeasti lähtöisin siitä, mistä luulen sen olevan. Olen ehkä rakastunut, mutta olen myös onnellisempi. Olen ilmeisesti tehnyt oikean valinnan, kun suhteen uudelleenkipinöimisestä huolimatta päätin muuttaa pois kaupungista. On ehkä todella epäromanttista analysoida tunteitaan näin.. mutta en minä olisi näin rakastunut, jos olisin jäänyt Ouluun. En usko. Olisin pettänyt itseni. Siksi, vaikka tämä on raaaaaastavaa niin olen jotenkin tyytyväinen. Että elämä oikeasti kulkee eteenpäin, ja minä.
Onnellisuuden ohella olen samalla päivittäin jossain vaiheessa alakuloinen ja arka. Uskon, että sellainen voi jäädä tavaksi ilman syytä ja olen aika varma, että minulle on käynyt niin. Mutta olen silti kuulostellut noita tunteita, että mistä ne tulevat. Täällä kun on oikeasti todella ihania ihmisiä ja paljon ihanaa tekemistä. Kuitenkin minä jännitän sosiaalista elämää yhtä paljon kuin olen siellä kuin kala vedessä. Jännitän, että olen riippakivi koska olen herkkä. Sillä minä en usein ole kovin avoin, hymyily tuntuu usein suojamekanismilta. Poskilihakset krampaten lasken hymyni ja mietin, miksen osaa olla luonnollisesti.
Jollain tasolla haluaisin elämässä keskittyä olennaiseen. Antaa itseni olla kiinnostunut surusta, psykologiasta, hengentieteistä ja antropologiasta. Harjoitella käsillä parantamista ja meditoida, oppia uutta luonnosta, kasvistosta, luonnonhengistä. Kaikesta, mikä on aina kutsuessaan minua tehnyt minut niin onnelliseksi ja tasapainoiseksi.
 |
| 4.7.2012 oli lämmin ja kiva päivä. |
Niin, tämä siis aina, kunnes kyllästyn.
Minä kyllästyn aina olemaan onnellinen. Se alkaa syömään minua sisältäpäin, tekemään minua kyllästyneeksi, kyyniseksi ja ajatuksissanikin tyhmäksi. Jostain syystä tunnen sielunelämäni olevan kirkkaimmillaan kriisitilanteissa. Tunsin pitkään syyllisyyttä dramaattisuudestani, koska en hallinnut sitä millään tavalla. Nyt en pode syyllisyyttä muusta kuin laiskuudesta omaksua kestävä positiivinen asenne. En osaa aina antaa arvoa kestävyydelle. Kaipaan vaihtelua ja haasteita. Siksipä minun on negatiivisuuteen sukellettuani vain löydettävä aina uudestaan oma, niin häilyvä positiivisuuteni, joka on todellista eikä ulkoa opittua.
Minä TIEDÄN että tässä on jokin kompastuskivi johon tupsahdan aina. Kestävyys on kaunista, miksen tavoittele sitä enemmän!
Jostain syystä tekee mieli pyytää anteeksi sitä, etten ole elämässäni ollut tämän rohkeampi.
Minunhan oli lapsesta asti tarkoitus pelastaa maailma, tulla kuuluisaksi, taitavaksi, parhaaksi jossain, psykologisesti järkkymättömäksi ja täysin päihteettömäksi. Minun piti päästä ehdottomuuteni, sinnikkyyteni ja taitojeni avulla eroon iljettävistä psykologisista valtapeleistä joiden kahlitsemia aikuiset mielestäni olivat. Teatterin ja kaiken muun mahtavuuden avulla minun tuli menestyä, ja todistettuani itselleni että minä pystyn olemaan paras, olisin vapautunut kateudesta, surusta, arkuudesta ja ujoudesta. En olisi enää tarvinnut kenenkään hyväksyntää.
Nyt kun kirjoitin tuon valtavan kimpaleen ylös, se ei tunnu niin valtavalta enää. True story - minusta oikeastaan alkoi tuntua siltä, että juuri sinnehän minä olen edelleen matkalla. En ehkä enää usko sellaiseen parhauteen kuten teininä - kaikki kunnia on katoavaista. Mutta mikä tekee surulliseksi joskus, on juuri se. En enää usko samanlaiseen voittamattomuuteen kuin ennen, joten en varmaan voi saavuttaa kokemusta siitä. Tai sitten - tämä on paljon järkevämpi teoria - on olemassa minulle sopivampia voittamattomuuden tunteita, joita en osaa älylläni ennakoida, ja saan ehkä kokea niitä yllättäen. Jos minulla on sisäinen toive jollekin, se tulee minua kohti sitä mukaa kuin uskon itse olevani sen arvoinen. Olettaen tietty, että se sopii kuvioon - enhän ole yksin täällä, enkä aina tiedä mitä oikeasti tarvitsen. Mutta kokonaisuus tietää, eikä epäröi ohjata minua siihen suuntaan. Siitä jos jostain minä olen löytänyt elämääni rauhaa ja rakkautta.. en ole yksin. Tämä on kuuden ja puolen miljardin ihmisen koreografia, jonka sisällä on pienempiä kokonaisuuksia, joiden sisällä pienempiä.. Muksahdellaan ja könytään, mutta yhdessä silti. Yksi ihminenkin on enemmän kuin vain oma itsensä, ja siksi ihmisenkin voi nähdä ryhmänä. Kuulostaako oudolta? Ehkä se onkin.
Toiveista huvittavimmasta päästä on parhaus. Jokainen tietää sen olevan väliaikaista - sosiaalinen sopimus, aivokemiallinen ryöppy. Parhaana oleminen vaikuttaa motivoivalta harhalta, johon tietoisesti uskoo saadakseen energiaa puskea läpi haasteista. Se on hieno mekanismi enkä väheksy sitä ollenkaan! Mutta on se silti huvittavaa kun ajattelee, miten tosissaan me ihmiset usein sisäisesti toivomme olevamme edes kerran elämässämme parhaita jossain. Ja jos emme, ihailemme heitä, jotka vaikuttavat olevan.Tiedossa on myös, että parhaus on henkisesti/psykologisesti ihmiselle erittäin haastava tila. Tieto ja taito ovat valtaa, ja vallan huumassa on moni kasvanut ihmisenä kieroon. Väitän, että sydämelliseksi, lojaaliksi, kiltiksi tai vastaavaksi itseään väittävä näyttää todelliset karvansa vasta ollessaan omasta mielestään jos ei paras, niin tojella hyvä jossain. Vaikutusvallan saamisen voi nähdä poikkeuksetta henkisenä testinä, vaikka kyse olisi näennäisen pienestä asiasta tai lyhyestä hetkestä.
Siksipä minä haluaisinkin tiukkaan mankelointiin jossa kohtaisin kaikki nämä teeskentelyn kerrokset, joita minussa on. Mutta se on vain korkeahenkisimpiä tavoitteita - toki toivon valtaa ja onnekkaita asioita elämääni pinnallisemmistakin syistä, kuten raha ja kauneus. Mutta koska olen fiksu tyttö, keskityn ajatuksissani motivoimaan itseäni sivistyneemmillä tulevaisuudenkuvilla. Olen turhamainen, kuten kuka tahansa nainen, mutta jotten olisi niin ilmiselvä, minä käytän turhamaisuuteni mieleni jalostamiseen. Kaikkihan tietävät, että sisin ratkaisee - ja minä aion olla fiksu ja hurmatakseni kaikki maailman sielut, muovata sisimmästäni niin kauniin, niin kauniin!
<3
VastaaPoista