Syksy!

En minä saa aikaiseksi päivittää tätä säännöllisesti, vaikka kuinka yritän! Ja tiedän, mistä se johtuu. Se johtuu siitä, että ajattelen aina että pitäisi kirjoittaa niin pitkästi ja fiksusti.

Tästä lähtien minä teen välillä jopa postauksia, joissa ei ole muuta kuin KUVIA.

Pistän hösseliksi ja aloitan heti kuvalla. Niin kauniita on syksyn lehdet, voi, kun tuolla kulkee niin on kuin aarrearkussa kävelisi. Varsinkin tänä syksynä niistä voi olla jopa oikeaa hyötyä, kun hankin skannerinkin. En minä silloin kyllä lehtiä ajatellut.

Tiedän, että jotkut tuttuni lukevat tätä blogia, jotka eivät ole facebookissa. Haluan siksi silloin tällöin liittää tänne jotain, mitä naamakirjassa on tullut sanottua. Eilisestä tarinastani antoisasta lenkkireissustani tuli paljon hyvää palautetta, miksipä en jakaisi sitä täälläkin.

So here goes. Tämä siis tapahtui tiistaina.



Lähdinpä lenkille pää täynnä paskaa. Kuuntelin raivokkaita lenkkeilybiisejä ja juoksin niin, että alko oksettaa. Oli vaikea keskittyä tai hengittää tai olla ylipäätään. Tarvin hellyyttä. Ensin kiven päällä maattuani (Jungilta opittua) otin ja halasin leppäpuuta. Sitten toista.. kolmanneksi haapaa.. neljänneksi kuusta ja lopuksi koivua. Kaikki tuntu vähä eriltä, mutta leppä ja haapa oli tehokkaimmat tänään.

Uskoo ken tahtoo - tunsin miten mun energiakeskukset alkoi rupluttaen ja sykkien puhdistuun. Oikeen tursus ahistus ja vihantunteet pois. Purskahin nauruun siellä keskellä metsää ja tunsin miten sydän sykki ja olin rauhallinen.. Suosittelen puita lämpimästi kaikille, ne on eläviä ja auttavaisia olentoja. ;)

No, hyvässä olossa muhiessani kävelin vähän eteen päin ja näin tiellä edessäpäin vanhemman naishenkilön laahustavan aivan masentuneen näköisenä. Mulla oli olo että mua oli just autettu niin paljon, että mietin, miten minä voisin jakaa tätä hyvää oloa tai yrittää edes. Ei tullut mieleen lausetta joka ei olisi tungetteleva tai korni. Kävelin ohi tervehtien. Jäin kovin tyytymättömäksi. Jäin poimimaan syksyn lehtiä muina naisina ja odotin, että mumma olisi tullut ohitseni taas. No mokoma vaihtoi suuntaa.

Oon ennenkin todennut saavani hirveästi voimaa muka vähän noloista kohtaamisista tuntemattomien kanssa. Jostain sosiaalisen koodin tai rajan rikkomisesta kenties. Päätin olla miettimättä täydellistä lausetta ja ottaa itseni nolaamisen riskin. Siitähän minä pidän. Kuin kalanmaksaöljy - ei se hyvää ole, mutta tuntuu hyvältä.

"Anteeksi jos oon tungetteleva mutta, en voinu olla huomaamatta, vaikutatte alakuloiselta. Onko kaikki hyvin?"

Mumma kertoi hurjan ujona katsetta väistäen (mutta vähän hymyä yrittäen) että hän vain kun jostain voimaa pitää saada niin sinne metsään sitten tuli kävelylle. Kerroin hetkestäni puiden kanssa ja mumma naurahti vähän. Hetki turistiin. Toivotin kaikkea hyvää.

Alle kilsan päästä löysin koiravanhuksen harhailemasta. Ensimmäinen talo josta kävin kysymässä, oli se josta se oli mennyt hukkaan. Tuskin olisi välittömässä vaarassa ollut niin hitaasti liikkuva hurtta, mutta varalta lähdin viemään. Herra kiitteli ja turisi mukavia. Teki gutaa jutella iloisen eläkeläisen kanssa.

 Lähdin kotia kohti hieman nolona. Se koira oli varmaan ihan turvassa vaikka harhailikin. Naureskelin itsekseni omaa innokkuuttani olla avuksi. Nolo muija. Söin vadelmia kotimatkalla ja pistin levyksi mättäälle. Eräs mummeli huusi että onko jotain sattunut. Minä että ei kuhan leppään.

Kaikki tämä parin tunnin sisään. What?

Ei kai mulla muuta pointtia ollu ku halusin jakkaa ku oli niin kivaa. Että on nuo, nuo tuntemattomat ihmiset ja vanhempi väki aika siistiä porukkaa. Ja puut tietty.