Välittämisestä, vastuusta ja ilosta

Varoitus: seuraa liikaa sisällä aikaa viettäneen, ajatuksia pyöritelleen ihmisen kehämäisiä ajatuksia.

Miksi on joskus niin vaikeaa keskittää toimintansa siihen, mikä tuo iloa itselle? Ja nimenomaan silloin, kun on kyse muiden silmien edessä tapahtuvasta toiminnasta, yhteistyöstä tai rakkaudesta? Parisuhteet, vanhemmuussuhteet, ystävyyssuhteet.. kaikissa henkilökohtaisissa suhteissa ilmenee joskus ajoittain, joskus jatkuvana tällainen "välittämisen" korostaminen ja uhrautuminen toisen puolesta.

Saatan sanoa valehtelematta "minä välitän sinusta" , vaikka sisimpäni kaipaa toiseen huoneeseen. Saatan todellakin välittää sinusta, olla kiinnostunut elämäsi vaiheista ja kaikesta, mikä sinua painaa ja mikä sinut muovaa sellaiseksi kuin olet. Saatan toivoa sinulle hyvää, tehdä työtä onnesi eteen, uhrata puolestasi, mutta jos et sytytä jotain mysteeriä sisälläni, ja minä jään vierellesi vain välittämiseni vuoksi, sieluni jää yksin katkeroitumaan.

Ja silloin sinä näet onnettomuuden paistavan silmistäni ja tulet epävarmaksi tarkoitusperistäni, eikä uhrautumiseni arvo onnessasi ole enää penninkään vertainen. Odotat ansaitsemaasi katsetta, sellaista, joka hehkuu siksi että sen kantajan sisin rakastaa olla kanssasi - joka kertoo, että "sinä olet juuri niin ihana, että teet minut näin onnelliseksi".

Ja kaikki tietävät, että mikään määrä niin kutsuttua välittämistä ei voita sitä katsetta!

Ellei sellaista katsetta ole, eikä sen takana sykkivää tunnetta, on paraskin yhteistyökyvykkyys ja sopimusten kunnioittaminen vain sievästi käyttäytymistä. Missä sinänsä ei ole mitään vikaa, mutta se ei ole rakkauden koko potentiaali.

On jeesustelua väittää, että toimiakseen kuten henkisiä arvoja kunnioittava ihminen, ihmissuhteista ei saisi hakea itselleen tyydytystä. Tällaista esiintyy paljon opeissa, joissa tähdätään täydelliseen riippumattomuuteen ja vapauteen inhimillisistä, "alhaisista" tavoista. Nyrpistän nenääni sellaisille avoimesti.

Tyydytys on rumalta kalskahtava sana, jonka tilalta voisi käyttää vaikka sanaa onni. On toki toisaalta opportunistista kylmäsydämisyyttä väittää, että ihmissuhteiden tarkoitus on vain tyydyttää tarpeet. Silti, jos minun pitäisi valita jompikumpi ajatus tutkimukseni pohjaksi, valitsisin jälkimmäisen, sillä se on raadollisuudessaan maanläheisempi lähestymistapa, ja muuntautumiskykyisempi kuin ohje kieltää inhimillisyytensä.

Kokemuksesta jokainen voi todeta, että sosiaalisen stressitilanteen aikana on kuitenkin hyödyllistä osata nousta tilanteen yläpuolelle ja todellakin olla välittämättä jopa rakkaimpien ihmisten haluista, toiveista ja sanoista. Sillä ihmiset ovat tyhmiä pelätessään, ja he sanovat asioita kontrolloidakseen maailmaansa - myös rakkaimpiaan. On hoopoa olettaa, että oma äiti tai rakas olisi tässä asiassa jotenkin yli-inhimillinen. Kovia tunnetason kipuja, jotka sumentavat arvostelukyvyn, voi olla luotetuimmallakin ihmisellä. Se ei vähennä heidän, eikä heidän rakkautensa arvoa, tai tee tyhjiksi heidän rakkaudellisia tekojaan. Mutta miellyttäminen ja ulkoa opittu oikein tekeminen on eri asia, kuin sydämestä toimiminen.

Oppitunti ihmisen hyvyyden häilyvyydestä oli minulle tarina, jossa koin ensin raastavaa yksinäisyyttä ja tarvetta parantaa kaikki vääryys ja kipu ympärilläni. Kunnes sitten lopulta hyväksyin inhimillisyyden kauniina asiana ja tunsin olevani suuremmassa yhteydessä rakkaimpiini kuin koskaan ennen.

Mutta kuinka löytää tasapaino kahden välillä - nimittäin opportunistisen ilon tavoittelun ja vastuullisen, kipuilevalla toiminnallaan luotaantyöntävien ihmisten tukena olemisen? En halua enkä voi valita vain jompaa kumpaa, sillä tiedän, että tässä maailmassa odottamatta ojentunut käsi ja tyhjästä tullut halaus ovat voimakkaita asioita.

Vai onko ratkaisu lopulta siinä, että muovaa omaa katsomistapaansa, ja lopulta lakkaa näkemästä ihmisiä sen enempää vastenmielisinä kuin hyödyllisinä?

Eikö silloinkin, jos tekisin niin, olisi luontaista minulle nauttia ihmisten seurasta, jotka tuntuvat matkani vaiheisiin sopivilta? Matka kun ei lopu koskaan (?), ja opittavaa on aina.

Hämmennyksissäni mutta jotenkin vähän tasapainottuneena päätän tämän epämääräisen pohdiskelman lopputulokseen:

Minun ei tarvitse ymmärtää tätä nyt -
tämä olkoon osa elämän taikaa.