Lampaista, anarkiasta ja anteeksiannosta
(Huom. Tätä alunperin nälkäisenä kirjoitettua tekstiä täydennetty vatsantäyteisillä ajatuksilla 10.1.2013. Minun ei passaa aliarvioida vatsani vaikutusta tekstini laatuun..)
Näin pari päivää sitten kuvan lampaasta alittamassa naruaitaa. Kuvan yhteydessä teksti väittää, että "vapaat" eivät tarvitse paimenia tahi aitoja. (Jos jollain on tämä kuva hallussaan, linkatkaa, pls!) Teksti meni tarkalleen ottaen näin:
"When ideas own people, those people become livestock and slaves. The FREE are not bound by ideas; They need no shepherd and they refuse to be fenced. FUCK YOUR ORDERS, FUCK YOUR BORDERS, WE DON'T NEED YOUR FUCKING ORDERS!"
Voimakas viesti, eikö totta? Olen pistänyt merkille, että näistä 2010-luvulla eri muodikkaiksi nousseista lifestyle-kiertokuvista suuri osa kannustaa villiyteen, vapauteen ja riippumattomuuteen.
Lukiossa minä opin, että jokainen teksti ja kuva pitää aina sisällään sen todellisuuden, jota tekstin kirjoittaja tai kuvan ottaja kantaa sisällään. Sitä, että opettelimme havaitsemaan kaikista lähteistä tällaiset taustavaikuttimet, kutsuttiin medialukutaidon lisäämiseksi.
Oli kyse millaisesta opetuksesta tai elämänohjeesta tahansa, on mielestäni sen "timanttisuus" mitattavissa sillä, kuinka tunteista ja elämänvaiheista riippumaton sen osoittama totuus on.
Esimerkiksi tämä lammaskuva ei ole tästä näkökulmasta kovin timanttinen. Se sopii kahlituille, jotka kaipaavat kannustusta murtautua ulos jonkin ulkopuolisen asettamasta vankilasta, ja se täyttää tarkoituksensa juuri siinä loistavasti. Siinä on nuoren ja äkäisen aktivistin henkeä, mikä tuntuu pallean alueella kohottavalta ja voimakkaalta. Mutta kuvan sanoma ei mielestäni ole totta, se on liian suhteellinen viehättääkseen minua todella.
En uskalla edes arvailla, kuinka paljon on ihmisiä maailmassa jotka näkevät maailman potentiaalisen kahlitsevana paikkana ja kokevat tarpeelliseksi taistella kahlitsemista vastaan. Lukeudun niihin itsekin usein - siinä mielentilassa turvallisuuden tunne ja sen lähteet ovat harhoja, joiden avulla kahlitaan kansaa turhuuteen. Sieluttomaan turhuuteen jonka se pelkuruudellaan ansaitsee! Muutosta ei tapahdu, koska ihmiset ovat lampaita aitauksissaan. Turvaa tuovat ideologiat ja asenteet hidastavat muutosprosessia - todellinen valon soturi ei tarvitse mitään lohdukkeita!
Juu. No toki. Mutta entä hän, joka ei kaikesta huolimatta koe olevansa vanki? Eikö hän vapaudu tarpeesta vapautua ja ole siten todella vapaa? Vapaus on sisäinen tila ennen kaikkea. Toki minun on helppo länsimaisena hyvinvointipeffanaväittää näin - onhan maailmassa on monenlaisia epäeettisiä infrastruktuureja ja jämähtäneitä rakenteita, jotka rajoittavat vapautta sen ilmiselvimmissä muodoissa kuten itseilmaisun tai liikkumisen vapaus. On totta, että tällaisten rakenteiden on yksinkertaisesti on muuttuttava jotta ne voisivat toimia tulevaisuudessa ihmisten hyväksi eikä heitä vastaan. Tässä maailmassa todellakin on perusteltua korostaa vapauden merkitystä ja nostattaa pienessä ihmisessä uskoa siihen, että hän voi vaikuttaa kieltäytymällä ja murtautumalla ulos kaavoista.
Niin, en tarkoita väheksyä työtä, jota maailmalla vaikeissa paikoissa vapaudestaan taistelevat tekevät. Mutta.
Olen lämpimässä asunnossani, vatsa sopivan verran täynnä, ja kirjoitan vapaana kansalaisena mielipiteitäni internettiin. Näen tuttavani jakaneen tällaisen aggressiivisen vapaudenkaipuisen lammaskuvan sosiaalisessa mediassa. Koen omituista nolostumista, koska tiedän että meidän, joilla perustarpeet ovat aina tyydytetyt, tarvitsee taistella lähinnä omia sisäisiä rajoitteitamme vastaan. En väitä, etteikö olisi tärkeää selvittää sisimpänsä ja kannustaa itseään uskaltamaan. Empaattisesta näkökulmasta kaikki on tärkeää. Silti vaihtaessani perspektiivini maailmanlaajuisemmaksi minua nolottaa meidän hyvinvoivien tapa olla ja ajatella kuten hemmotellut lapset. Alla havainnollistava ja masentava sarjakuva, silvu plee..
Niin.. Hyvinvoivallakin on omat ongelmansa. Omasta kuplasta ne vaikuttavat tärkeiltä! Vaikka monille lapsuudesta tuttu Afrikan lapsilla syyllistäminen ärsyttäisi vieläkin, perspektiivin vaihtaminen auttaa oikeasti näkemään selkeämmin omien ongelmien todellisen laadun. Onko meidän tarpeellista luoda keskenämme epäsopua esimerkiksi vasemmisto- ja oikeistohenkisten ihmisten välille? Onko tarpeellista vaalikaudesta toiseen ajatella vastapuolta vastapuolena, keskittää energiaa tähän länsimaille tyypilliseen, poliittiseen draamaan? Eikö meillä oikeasti ole parempaa tekemistä?
Mikä minua oikeasti lammaskuvan viestimässä, jopa anarkistisessa tunnelmassa rassaa, on oletus siitä, että kritisoitava vastapuoli (valtio, vallanpitäjät) olisi jotenkin dogmisesti paha. Se, että jokin tuntuu minusta pahalta, ei tarkoita, että tämä jokin on yksin sitä. Se kertoo ainoastaan siitä, että uskon rakkauteen, koska minuun ylipäätään sattuu nähdä rakkauden puutetta ja tuosta kylmyydestä johtuvaa pahoinvointia. En silti näe edistykselliseksi toiminnaksi käyttäytyä kuin vesikauhuinen lammas ja osoitella aitauksestani heitä, jotka edes yrittävät pyörittää tätä sirkusta.
Todellinen yhteistyö rakentuu sitä kautta, kun olemme yhtäältä toisillemme kiitollisia sekä terveen kriittisiä. Kritisoitavan osapuolen on paljon helpompi ottaa kritiikki vastaan ja sisäistää se, jos kritiikin antaja on reilu arvioidessaan kritisoitavan toimintaa. Se vaatii kärsivällisyyttä, veljeyttä puoluerajojen yli, sekä monimuotoisuuden tärkeyden ymmärtämistä myös mielipiteissä. Tämä tuntuu joskus olevan anarkistis-henkisille punavihernuorille mahdotonta, mikä on sääli, koska heidän perustellut ja edistykselliset ajatuksensakin nähdään sen vuoksi perusteettomina kiihkoiluina.
Silti on niinkin, ettei ole yhtä oikeaa tietä lähteä toimimaan sen puolesta, mikä sydämessä tuntuu oikealta. Ei ole hyödytöntä rukoilla rauhaa, sen enempää kuin ei ole epähenkistä taistella oikeuden puolesta. Kaikki keinot ovat sopivia siihen vaiheeseen, joka kullekin on luontaista. Vain hyväksymällä monimuotoiset keinot voi löytää omansa. Sotaisalla asenteella - syyttelemällä, hyökkäämällä, puolueellisella "tosiasioiden paljastamisella" ja anarkialla - voi todellakin saada potkua ja uskallusta ensi askeliin, kun ihminen haluaa taistella vääryyttä vastaan.
Mutta. Olen vakaasti sitä mieltä, että riippumatta hiippakunnastaan yksittäisen ihmisen on poikkeuksetta jossain vaiheessa päästettävä irti ajatuksesta, että asiassa jonka parissa hän taistelee tai pakertaa, tapahtuu hirvittävä vääryys. Maailma ei ole epäoikeudenmukainen, sillä ihmiset saavat sitä mitä he itse uskovat ansaitsevansa. Suu voi puhua toista, sisin kokea toisin. Ihminen, jota käytetään jatkuvasti hyväksi, ei arvosta itseään tarpeeksi puolustautuakseen. Maailma ei ole julma. Ihminen on julma itselleen! On totta, että toiset meistä syntyvät vaikeampiin oloihin, mikä tuntuu epäreilulta. Silti se kyynistävä tosiseikka, että maailmassa on tällaista epätasapainoa on vain tulosta ihmisen valinnoista menneisyydessä - moraalisesti kypsymättömän, kaikin puolin keskeneräisen ihmisen. Synkkää, kyllä, mutta ellei ole toivoa ja toimintaa paremman huomisen puolesta, mitä sitten? Kuolema kaikille? Luovuttaminen?
Ennen pitkää on kuitenkin löydettävä ymmärrys vaikeimpienkin ja inhottavimpien asioiden takaa, oli kyse hallinnollisesta tai henkilökohtaisesta ilmiöstä. Totuuden lähteelle päästäkseen on tahdottava totuutta enemmän kuin sitä että on itse oikeassa - nöyrästi kartoitettava syyt sille, miksi jokin on rakentunut sellaiseksi kuin on, ja sitten... arvaatteko jo? Antaa anteeksi.
Tämä siis mikäli itse haluaa päästä eteenpäin ja kenties joskus luoda tilaa rauhalle ja armolle. Toinen vaihtoehto on jäädä taistelemaan oman näkökantansa puolesta. En näe tässä mitään väärää, tietenkään, yleensähän nämä keinot vuorottelevat keskenään, ja onhan anteeksi antaminenkin on taistelemista sen vastailmiötä vastaan, näin filosofoiden.. On myös olennaista tiedostaa, että nuoruuden vimmassa adrenaliini- ja endorfiinipitoisuuksia nostattava taisteluhenki tuntuu usein luontaisemmalta tavalta vaikuttaa kuin rauhallisemmat keinot. Iän karttuessa rauhallista työskentelyä asioiden puolesta alkaa arvostaa, kun ajatusmaailman kärkevyys vähenee. Ylitse lyövä verkkaisuus on tällöin riskinä samoin, kuten nuorella aktivistilla käsistä lähtevä aggressiivisuus. Me voimme silti tasapainottaa tätä iästä johtuvaa painottuneisuutta oppimalla toisiltamme, nuoret ja kokeneet. Puolin ja toisin tapahtuva väheksyminen on vain pöljää.
No. Kaiken muutoksen on aina parempi tapahtua sisäisessä vapaudessa, omaan tahtiin. Mellakoikoot tulisieluiset nuoret, suojelkoot järjestystä arvon poliisimiehet, kritisoikoot toimittajat ja kierrelkööt poliitikot. Siperia opettaa ennen pitkää meistä jokaista. Itse olen melko rauhallinen hyväksyjä ja pohdiskelija, enkä osaa aina toimia aktiivisesti oikeiksi näkemieni arvojen puolesta koska käytän niin paljon energiaa kaikkien osapuolien ymmärtämiseen. En silti tohdi lähteä aliarvioimaan käsitettä "tough love" - pään silittely kun ei yksinkertaisesti auta kaikissa tapauksissa, tai sitten ei osaa olla oikealla tavalla lempeä sillä hetkellä, kun on valittava miten toimii. On paljon ilmiöitä, jotka vain odottavat, että joku pistää ne ruotuun.. Kuin pieni lapsi, joka testaa, kuinka pitkälle hän voi mennä ilkikurisuudessaan ennen kuin kukaan puuttuu asiaan.
On silti yksinkertaisesti hyödytöntä olla antamatta anteeksi sellaisia ilmiöitä kuten rajut tuloerot, luonnon raiskaaminen rahan vuoksi, johtajien korkeat palkat, lapsityövoima, turkistarhaus. Kaikkien ilmiöiden takana on kuitenkin inhimillisyys. Väitän, että jos vihaa ihmisen luomia asioita, vihaa itse asiassa ihmisen luonnetta, ja tämän vihan vuoksi joutuu pakenemaan itseään omalta tuomitsevuudeltaan.
Anteeksianto sisäisenä tapahtumana on suorin tie puhtaaseen logiikkaan. Se riisuu aseista ja onnistuakseen vaatii ihmiseltä sisäistä rehellisyyttä. Yhtäältä se tuo vapauden kantajalleen, koska mitä kykeneväisempi ihminen on antamaan anteeksi, sitä vähemmän hän kokee tarvetta piilottaa omia virheitään.
Tuomitsevuus on aina kyvyttömyyttä antaa anteeksi. Siinä ei sinänsä ole mitään väärää, vaikka sen mukaan toimiminen voi olla hyvinkin myrkyllistä. Tuomitsevuus tuo kantajalleen vähemmän aitoa onnea kuin armollisuus - ja huomionarvoista on, että armollinen voi olla, vaikkei pystyisi antamaan anteeksi. Hyväksyminen ja anteeksi antaminen ei missään nimessä tarkoita sitä, että pitäisi antaa asioiden vain olla, eikä puuttua mihinkään. Päin vastoin - hyväksyessään ihminen ei tuhlaa omaa kapasiteettiaan jonkin inhoamiseen, ja tätä kautta hän pystyy kokonaisvaltaisemmin työskentelemään oikeaksi näkemänsä asian puolesta.
Usein me ihmiset kuvittelemme, että nämä negaatiot ovat meille tarpeellisia motivaattoreita - ikään kuin tarvitsemme "vihollisen" jota vastaan taistella. Aivan kuin anteeksi antaminen pitäisi osata lopettaa johonkin pisteeseen, jotta kaikesta ei tulisi hahmotonta mössöä. Ymmärrän kyllä tämän tunteen, mutta silmissäni se on juuri tunteisiin pohjaava tottumus enemmän kuin objektiivisesti järkevä toimintamalli.
Anteeksi antaminen ei siis mielestäni millään muotoa tarkoita oikean ja väärän tajusta luopumista. Se on negaatiosta irti päästämistä ja toivon valuttamista sinne, missä sitä ei ole. Jokainen itsensä haastaja tietää, että anteeksi antaminen, riippumatta ajasta joka tähän haastavaan prosessiin menee, palkitsee aina enemmän kuin periaatteesta jatkuva tuomitsevuus. Jos on vaikea olla tuomitsematta - edelleen muistutan - se kertoo vain siitä, että tunteet ylittävät puhtaan järjen. Tuomitsevimmatkin ihmiset ovat sisimmässään vain niin empaattisia, ettei heidän ajatuksensa säily kirkkaina kaiken kivun vuoksi. On siis turhaa tuomita tuomitsijoitakaan.
Ihminen on luontaisesti taipuvainen ajattelemaan polaarisesti etenkin vaikeissa tilanteissa, jotka koskettavat hänen tunteitaan ja arvojaan. On normaalia kokea antipatiaa, halua työntää jokin pois, joka tuntuu vastenmieliseltä. Rohkeaa on sekä hyväksyä tämä luontainen taipumus, että lempeästi työstää omaa katsantokantaansa ymmärtäväisemmäksi. Avainsana on mielestäni armollisuus - armollisuus itseä kohtaan, koska ei pysty eikä jaksa ymmärtää kaikkea, ja armollisuus niitä asioita ja ihmisiä kohtaan, joiden vastenmielisyydestä ei pääse yli.
Ja tästä pääsemme takaisin lammaskuvaan, joka koko ajatusketjun laukaisi. Ihmettelin omaa suhtautumistani, koin kärkevää antipatiaa ja voimakasta huvittuneisuutta kuvan viestiä kohtaan. Vapaatko muka eivät tarvitse aitoja! Hah! Vapaus käsitteenä ON aita siinä missä mikä tahansa ihanne, joka sokaisee ihanuudellaan.
Ja sitä paitsi, ihan kuin huolehtivat sekä kontrolloivat tahot tekisivät tätä rajojen rakentamista vain ihmistä kiusatakseen. Kansa kuitenkin yleisesti ottaen käyttäytyy valtaapitäjiä kohtaan kuin määkivä lammaslauma, joka yhtä lailla haluaa huolenpitoa ja rajoituksia, kuin vapauksia ja verokevennyksiä. On HÖPSÖÄ kuvitella, että jokin iso paha mörkö olisi luonut mitkä tahansa valtio-, liittouma-, tai kuntatasolla olemassaolevat rajoitteet. Kuitenkin jokaisen meistä sisällä asuu se tutiseva pelkuri, joka salaa toivoo, että pelottavat asiat vain lakkaisivat olemasta - että joku sankarillinen hahmo pistäisi kuriin sen, minkä kurittomuus minua häiritsee.
Fuck your orders, fuck your borders, we don't need your fucking orders!
Sanoi murrosikäinen, joka tahtoi luoda omat rajansa. Pian koitti jo vapaus, ja vapauden myötä uudet haasteet..
Rakkautta matkalle,
polusta riippumati,
Elina
Näin pari päivää sitten kuvan lampaasta alittamassa naruaitaa. Kuvan yhteydessä teksti väittää, että "vapaat" eivät tarvitse paimenia tahi aitoja. (Jos jollain on tämä kuva hallussaan, linkatkaa, pls!) Teksti meni tarkalleen ottaen näin:
"When ideas own people, those people become livestock and slaves. The FREE are not bound by ideas; They need no shepherd and they refuse to be fenced. FUCK YOUR ORDERS, FUCK YOUR BORDERS, WE DON'T NEED YOUR FUCKING ORDERS!"
Voimakas viesti, eikö totta? Olen pistänyt merkille, että näistä 2010-luvulla eri muodikkaiksi nousseista lifestyle-kiertokuvista suuri osa kannustaa villiyteen, vapauteen ja riippumattomuuteen.
Lukiossa minä opin, että jokainen teksti ja kuva pitää aina sisällään sen todellisuuden, jota tekstin kirjoittaja tai kuvan ottaja kantaa sisällään. Sitä, että opettelimme havaitsemaan kaikista lähteistä tällaiset taustavaikuttimet, kutsuttiin medialukutaidon lisäämiseksi.
Oli kyse millaisesta opetuksesta tai elämänohjeesta tahansa, on mielestäni sen "timanttisuus" mitattavissa sillä, kuinka tunteista ja elämänvaiheista riippumaton sen osoittama totuus on.
Esimerkiksi tämä lammaskuva ei ole tästä näkökulmasta kovin timanttinen. Se sopii kahlituille, jotka kaipaavat kannustusta murtautua ulos jonkin ulkopuolisen asettamasta vankilasta, ja se täyttää tarkoituksensa juuri siinä loistavasti. Siinä on nuoren ja äkäisen aktivistin henkeä, mikä tuntuu pallean alueella kohottavalta ja voimakkaalta. Mutta kuvan sanoma ei mielestäni ole totta, se on liian suhteellinen viehättääkseen minua todella.
En uskalla edes arvailla, kuinka paljon on ihmisiä maailmassa jotka näkevät maailman potentiaalisen kahlitsevana paikkana ja kokevat tarpeelliseksi taistella kahlitsemista vastaan. Lukeudun niihin itsekin usein - siinä mielentilassa turvallisuuden tunne ja sen lähteet ovat harhoja, joiden avulla kahlitaan kansaa turhuuteen. Sieluttomaan turhuuteen jonka se pelkuruudellaan ansaitsee! Muutosta ei tapahdu, koska ihmiset ovat lampaita aitauksissaan. Turvaa tuovat ideologiat ja asenteet hidastavat muutosprosessia - todellinen valon soturi ei tarvitse mitään lohdukkeita!
Juu. No toki. Mutta entä hän, joka ei kaikesta huolimatta koe olevansa vanki? Eikö hän vapaudu tarpeesta vapautua ja ole siten todella vapaa? Vapaus on sisäinen tila ennen kaikkea. Toki minun on helppo länsimaisena hyvinvointipeffanaväittää näin - onhan maailmassa on monenlaisia epäeettisiä infrastruktuureja ja jämähtäneitä rakenteita, jotka rajoittavat vapautta sen ilmiselvimmissä muodoissa kuten itseilmaisun tai liikkumisen vapaus. On totta, että tällaisten rakenteiden on yksinkertaisesti on muuttuttava jotta ne voisivat toimia tulevaisuudessa ihmisten hyväksi eikä heitä vastaan. Tässä maailmassa todellakin on perusteltua korostaa vapauden merkitystä ja nostattaa pienessä ihmisessä uskoa siihen, että hän voi vaikuttaa kieltäytymällä ja murtautumalla ulos kaavoista.
Niin, en tarkoita väheksyä työtä, jota maailmalla vaikeissa paikoissa vapaudestaan taistelevat tekevät. Mutta.
Olen lämpimässä asunnossani, vatsa sopivan verran täynnä, ja kirjoitan vapaana kansalaisena mielipiteitäni internettiin. Näen tuttavani jakaneen tällaisen aggressiivisen vapaudenkaipuisen lammaskuvan sosiaalisessa mediassa. Koen omituista nolostumista, koska tiedän että meidän, joilla perustarpeet ovat aina tyydytetyt, tarvitsee taistella lähinnä omia sisäisiä rajoitteitamme vastaan. En väitä, etteikö olisi tärkeää selvittää sisimpänsä ja kannustaa itseään uskaltamaan. Empaattisesta näkökulmasta kaikki on tärkeää. Silti vaihtaessani perspektiivini maailmanlaajuisemmaksi minua nolottaa meidän hyvinvoivien tapa olla ja ajatella kuten hemmotellut lapset. Alla havainnollistava ja masentava sarjakuva, silvu plee..
Niin.. Hyvinvoivallakin on omat ongelmansa. Omasta kuplasta ne vaikuttavat tärkeiltä! Vaikka monille lapsuudesta tuttu Afrikan lapsilla syyllistäminen ärsyttäisi vieläkin, perspektiivin vaihtaminen auttaa oikeasti näkemään selkeämmin omien ongelmien todellisen laadun. Onko meidän tarpeellista luoda keskenämme epäsopua esimerkiksi vasemmisto- ja oikeistohenkisten ihmisten välille? Onko tarpeellista vaalikaudesta toiseen ajatella vastapuolta vastapuolena, keskittää energiaa tähän länsimaille tyypilliseen, poliittiseen draamaan? Eikö meillä oikeasti ole parempaa tekemistä?
Mikä minua oikeasti lammaskuvan viestimässä, jopa anarkistisessa tunnelmassa rassaa, on oletus siitä, että kritisoitava vastapuoli (valtio, vallanpitäjät) olisi jotenkin dogmisesti paha. Se, että jokin tuntuu minusta pahalta, ei tarkoita, että tämä jokin on yksin sitä. Se kertoo ainoastaan siitä, että uskon rakkauteen, koska minuun ylipäätään sattuu nähdä rakkauden puutetta ja tuosta kylmyydestä johtuvaa pahoinvointia. En silti näe edistykselliseksi toiminnaksi käyttäytyä kuin vesikauhuinen lammas ja osoitella aitauksestani heitä, jotka edes yrittävät pyörittää tätä sirkusta.
Todellinen yhteistyö rakentuu sitä kautta, kun olemme yhtäältä toisillemme kiitollisia sekä terveen kriittisiä. Kritisoitavan osapuolen on paljon helpompi ottaa kritiikki vastaan ja sisäistää se, jos kritiikin antaja on reilu arvioidessaan kritisoitavan toimintaa. Se vaatii kärsivällisyyttä, veljeyttä puoluerajojen yli, sekä monimuotoisuuden tärkeyden ymmärtämistä myös mielipiteissä. Tämä tuntuu joskus olevan anarkistis-henkisille punavihernuorille mahdotonta, mikä on sääli, koska heidän perustellut ja edistykselliset ajatuksensakin nähdään sen vuoksi perusteettomina kiihkoiluina.
Silti on niinkin, ettei ole yhtä oikeaa tietä lähteä toimimaan sen puolesta, mikä sydämessä tuntuu oikealta. Ei ole hyödytöntä rukoilla rauhaa, sen enempää kuin ei ole epähenkistä taistella oikeuden puolesta. Kaikki keinot ovat sopivia siihen vaiheeseen, joka kullekin on luontaista. Vain hyväksymällä monimuotoiset keinot voi löytää omansa. Sotaisalla asenteella - syyttelemällä, hyökkäämällä, puolueellisella "tosiasioiden paljastamisella" ja anarkialla - voi todellakin saada potkua ja uskallusta ensi askeliin, kun ihminen haluaa taistella vääryyttä vastaan.
Mutta. Olen vakaasti sitä mieltä, että riippumatta hiippakunnastaan yksittäisen ihmisen on poikkeuksetta jossain vaiheessa päästettävä irti ajatuksesta, että asiassa jonka parissa hän taistelee tai pakertaa, tapahtuu hirvittävä vääryys. Maailma ei ole epäoikeudenmukainen, sillä ihmiset saavat sitä mitä he itse uskovat ansaitsevansa. Suu voi puhua toista, sisin kokea toisin. Ihminen, jota käytetään jatkuvasti hyväksi, ei arvosta itseään tarpeeksi puolustautuakseen. Maailma ei ole julma. Ihminen on julma itselleen! On totta, että toiset meistä syntyvät vaikeampiin oloihin, mikä tuntuu epäreilulta. Silti se kyynistävä tosiseikka, että maailmassa on tällaista epätasapainoa on vain tulosta ihmisen valinnoista menneisyydessä - moraalisesti kypsymättömän, kaikin puolin keskeneräisen ihmisen. Synkkää, kyllä, mutta ellei ole toivoa ja toimintaa paremman huomisen puolesta, mitä sitten? Kuolema kaikille? Luovuttaminen?
Ennen pitkää on kuitenkin löydettävä ymmärrys vaikeimpienkin ja inhottavimpien asioiden takaa, oli kyse hallinnollisesta tai henkilökohtaisesta ilmiöstä. Totuuden lähteelle päästäkseen on tahdottava totuutta enemmän kuin sitä että on itse oikeassa - nöyrästi kartoitettava syyt sille, miksi jokin on rakentunut sellaiseksi kuin on, ja sitten... arvaatteko jo? Antaa anteeksi.
Tämä siis mikäli itse haluaa päästä eteenpäin ja kenties joskus luoda tilaa rauhalle ja armolle. Toinen vaihtoehto on jäädä taistelemaan oman näkökantansa puolesta. En näe tässä mitään väärää, tietenkään, yleensähän nämä keinot vuorottelevat keskenään, ja onhan anteeksi antaminenkin on taistelemista sen vastailmiötä vastaan, näin filosofoiden.. On myös olennaista tiedostaa, että nuoruuden vimmassa adrenaliini- ja endorfiinipitoisuuksia nostattava taisteluhenki tuntuu usein luontaisemmalta tavalta vaikuttaa kuin rauhallisemmat keinot. Iän karttuessa rauhallista työskentelyä asioiden puolesta alkaa arvostaa, kun ajatusmaailman kärkevyys vähenee. Ylitse lyövä verkkaisuus on tällöin riskinä samoin, kuten nuorella aktivistilla käsistä lähtevä aggressiivisuus. Me voimme silti tasapainottaa tätä iästä johtuvaa painottuneisuutta oppimalla toisiltamme, nuoret ja kokeneet. Puolin ja toisin tapahtuva väheksyminen on vain pöljää.
No. Kaiken muutoksen on aina parempi tapahtua sisäisessä vapaudessa, omaan tahtiin. Mellakoikoot tulisieluiset nuoret, suojelkoot järjestystä arvon poliisimiehet, kritisoikoot toimittajat ja kierrelkööt poliitikot. Siperia opettaa ennen pitkää meistä jokaista. Itse olen melko rauhallinen hyväksyjä ja pohdiskelija, enkä osaa aina toimia aktiivisesti oikeiksi näkemieni arvojen puolesta koska käytän niin paljon energiaa kaikkien osapuolien ymmärtämiseen. En silti tohdi lähteä aliarvioimaan käsitettä "tough love" - pään silittely kun ei yksinkertaisesti auta kaikissa tapauksissa, tai sitten ei osaa olla oikealla tavalla lempeä sillä hetkellä, kun on valittava miten toimii. On paljon ilmiöitä, jotka vain odottavat, että joku pistää ne ruotuun.. Kuin pieni lapsi, joka testaa, kuinka pitkälle hän voi mennä ilkikurisuudessaan ennen kuin kukaan puuttuu asiaan.
On silti yksinkertaisesti hyödytöntä olla antamatta anteeksi sellaisia ilmiöitä kuten rajut tuloerot, luonnon raiskaaminen rahan vuoksi, johtajien korkeat palkat, lapsityövoima, turkistarhaus. Kaikkien ilmiöiden takana on kuitenkin inhimillisyys. Väitän, että jos vihaa ihmisen luomia asioita, vihaa itse asiassa ihmisen luonnetta, ja tämän vihan vuoksi joutuu pakenemaan itseään omalta tuomitsevuudeltaan.
Anteeksianto sisäisenä tapahtumana on suorin tie puhtaaseen logiikkaan. Se riisuu aseista ja onnistuakseen vaatii ihmiseltä sisäistä rehellisyyttä. Yhtäältä se tuo vapauden kantajalleen, koska mitä kykeneväisempi ihminen on antamaan anteeksi, sitä vähemmän hän kokee tarvetta piilottaa omia virheitään.
Tuomitsevuus on aina kyvyttömyyttä antaa anteeksi. Siinä ei sinänsä ole mitään väärää, vaikka sen mukaan toimiminen voi olla hyvinkin myrkyllistä. Tuomitsevuus tuo kantajalleen vähemmän aitoa onnea kuin armollisuus - ja huomionarvoista on, että armollinen voi olla, vaikkei pystyisi antamaan anteeksi. Hyväksyminen ja anteeksi antaminen ei missään nimessä tarkoita sitä, että pitäisi antaa asioiden vain olla, eikä puuttua mihinkään. Päin vastoin - hyväksyessään ihminen ei tuhlaa omaa kapasiteettiaan jonkin inhoamiseen, ja tätä kautta hän pystyy kokonaisvaltaisemmin työskentelemään oikeaksi näkemänsä asian puolesta.Usein me ihmiset kuvittelemme, että nämä negaatiot ovat meille tarpeellisia motivaattoreita - ikään kuin tarvitsemme "vihollisen" jota vastaan taistella. Aivan kuin anteeksi antaminen pitäisi osata lopettaa johonkin pisteeseen, jotta kaikesta ei tulisi hahmotonta mössöä. Ymmärrän kyllä tämän tunteen, mutta silmissäni se on juuri tunteisiin pohjaava tottumus enemmän kuin objektiivisesti järkevä toimintamalli.
Anteeksi antaminen ei siis mielestäni millään muotoa tarkoita oikean ja väärän tajusta luopumista. Se on negaatiosta irti päästämistä ja toivon valuttamista sinne, missä sitä ei ole. Jokainen itsensä haastaja tietää, että anteeksi antaminen, riippumatta ajasta joka tähän haastavaan prosessiin menee, palkitsee aina enemmän kuin periaatteesta jatkuva tuomitsevuus. Jos on vaikea olla tuomitsematta - edelleen muistutan - se kertoo vain siitä, että tunteet ylittävät puhtaan järjen. Tuomitsevimmatkin ihmiset ovat sisimmässään vain niin empaattisia, ettei heidän ajatuksensa säily kirkkaina kaiken kivun vuoksi. On siis turhaa tuomita tuomitsijoitakaan.
Ihminen on luontaisesti taipuvainen ajattelemaan polaarisesti etenkin vaikeissa tilanteissa, jotka koskettavat hänen tunteitaan ja arvojaan. On normaalia kokea antipatiaa, halua työntää jokin pois, joka tuntuu vastenmieliseltä. Rohkeaa on sekä hyväksyä tämä luontainen taipumus, että lempeästi työstää omaa katsantokantaansa ymmärtäväisemmäksi. Avainsana on mielestäni armollisuus - armollisuus itseä kohtaan, koska ei pysty eikä jaksa ymmärtää kaikkea, ja armollisuus niitä asioita ja ihmisiä kohtaan, joiden vastenmielisyydestä ei pääse yli.
Ja tästä pääsemme takaisin lammaskuvaan, joka koko ajatusketjun laukaisi. Ihmettelin omaa suhtautumistani, koin kärkevää antipatiaa ja voimakasta huvittuneisuutta kuvan viestiä kohtaan. Vapaatko muka eivät tarvitse aitoja! Hah! Vapaus käsitteenä ON aita siinä missä mikä tahansa ihanne, joka sokaisee ihanuudellaan.
Ja sitä paitsi, ihan kuin huolehtivat sekä kontrolloivat tahot tekisivät tätä rajojen rakentamista vain ihmistä kiusatakseen. Kansa kuitenkin yleisesti ottaen käyttäytyy valtaapitäjiä kohtaan kuin määkivä lammaslauma, joka yhtä lailla haluaa huolenpitoa ja rajoituksia, kuin vapauksia ja verokevennyksiä. On HÖPSÖÄ kuvitella, että jokin iso paha mörkö olisi luonut mitkä tahansa valtio-, liittouma-, tai kuntatasolla olemassaolevat rajoitteet. Kuitenkin jokaisen meistä sisällä asuu se tutiseva pelkuri, joka salaa toivoo, että pelottavat asiat vain lakkaisivat olemasta - että joku sankarillinen hahmo pistäisi kuriin sen, minkä kurittomuus minua häiritsee.
Fuck your orders, fuck your borders, we don't need your fucking orders!
Sanoi murrosikäinen, joka tahtoi luoda omat rajansa. Pian koitti jo vapaus, ja vapauden myötä uudet haasteet..
Rakkautta matkalle,
polusta riippumati,
Elina
Kommentit
Lähetä kommentti