Terveisiä ratki-vitun-riemulasta
On päiviä, jolloin koko pastellinhehkuisa hipahtava rakkauteni maailmaa kohtaan valahtaa sydämestä suoraan suolistoon, jossa se muuntuu ihailtavan tehokkaasti joksikin tiiviiksi ja haisevaksi, luotaantyöntäväksi mössöksi. Tiedätte kyllä mitä tarkoitan.
Onneksi olen kehittänyt itsekriittisyyttäni taipumaan myös tällaisiin tilanteisiin. Minulla on, kuten muillakin elollisilla, oikeus ärräpääpäiviin. Siitä en sano mitään, kuinka hyödyllistä tällainen tunne-elämän jätteissä rypeminen on. Minua ei, kuinka sen nyt muotoilisin, vittukiinnosta. Kun viisivuotiaana sain kummitädiltäni lahjaksi känkkäränkkä-karkkirasian kettumaisen virneen ja kannustavan "oli niin sinun tyylinen" kommentin kera, oli liittoni tuon ruttuotsaisen mielikuvitusolennon kanssa jollain tapaa sinetöity. Silloin tällöin minun elämäntehtäväni maailmanparantamisen ohella on olla äärimmäisen vittumainen kaikkien valmiiksi vaikeiden asioiden yhteydessä. Kuin kilipukki sontatöyrään päällä minä nauran maailmalle harvoilla hampailla niin törkeän itseriittoisena, etten edes huomaa uppoavani samaan kukkuun itsekin.
Onneksi (2), kilipukit ovat ketteriä. Olen oikeasti aika taitava uppoamaan hiusrajaa myöten ties minkälaiseen liemeen, ja tarpeeksi kyrviinnyttyäni kokoamaan kurjuuteni mittaamattomaksi ponnistusvoimaksi. Pohjelihakseni symboloivat tätä ominaisuutta mielestäni loistavasti - ne ovat suuremmat kuin puolella tuntemistani miehistä, vaikken tee niillä muuta kuin kävelen. Ja esittelen muille tietty, toivoen, että joku heikolla harkintakyvyllä varustettu kirkassilmä pitäisi minua urheilullisena tyyppinä.
Positiivisissa uutisissa tänään: Sain uuden sohvan. Se on täynnä puukonviiltoja, mikä on varmasti kaikkien feng shui -oppien mukaista, kodin värähtelyä lisäävä tekijä. Sohva on tummanvihreä ja siinä on vittu ruskea fasaanikuviointi. Voisin kuvitella sen minkä tahansa aikansa eläneen metsästyskerhon taukotilaan vanhojen ukkojen istuttavaksi.. En ole istunut sohvallani vielä kertaakaan, vaikka sain sen viikko sitten. Se on makuuhuoneessani toisen sohvani seurana, koska sänky on olohuoneeseen sijoitettu.
Osaanko minä tehdä mitään oikein? Onko mikään oikein? Onko yleensäkään pakko edes ajatella, että minkään pitäisi olla oikein? Oikein ja väärin, hyvä ja paha.. Olen sitä mieltä, ettei näitä sanoja kuuluisi ollakaan nykyihmisen sanavarastossa, ellei puhe ole ruuasta. Kaikki mikä on hyvää tai pahaa, muuttuu kokijan mukana.. makuasioita. Eli ruoka-asioita.
Hikoilen tuskissani kuin pieni - ei vaan suuren suuri sika. Myöskin kusettaa, TAAS. Olen käynyt tänään seitsemän kertaa kusella, eikä kello ole kuin jotain yli puolenpäivän. Olen ennenkin miettinyt, liittyykö henkinen kuonanpoisto jotenkin fyysiseen. Kaikki sylettää, siispä kusen huoleni pois. Tämä käy.
Totta tosiaan, tänään on ollut hyvin elimistön sivutuotteidentäyteinen päivä. Kaivoikohan Gautama Buddha nokkaa, ja jos kaivoi, laittoiko sormen suuhun sen jälkeen? Näihin mietteisiin jää elinabur tänään.
Onneksi olen kehittänyt itsekriittisyyttäni taipumaan myös tällaisiin tilanteisiin. Minulla on, kuten muillakin elollisilla, oikeus ärräpääpäiviin. Siitä en sano mitään, kuinka hyödyllistä tällainen tunne-elämän jätteissä rypeminen on. Minua ei, kuinka sen nyt muotoilisin, vittukiinnosta. Kun viisivuotiaana sain kummitädiltäni lahjaksi känkkäränkkä-karkkirasian kettumaisen virneen ja kannustavan "oli niin sinun tyylinen" kommentin kera, oli liittoni tuon ruttuotsaisen mielikuvitusolennon kanssa jollain tapaa sinetöity. Silloin tällöin minun elämäntehtäväni maailmanparantamisen ohella on olla äärimmäisen vittumainen kaikkien valmiiksi vaikeiden asioiden yhteydessä. Kuin kilipukki sontatöyrään päällä minä nauran maailmalle harvoilla hampailla niin törkeän itseriittoisena, etten edes huomaa uppoavani samaan kukkuun itsekin.
Onneksi (2), kilipukit ovat ketteriä. Olen oikeasti aika taitava uppoamaan hiusrajaa myöten ties minkälaiseen liemeen, ja tarpeeksi kyrviinnyttyäni kokoamaan kurjuuteni mittaamattomaksi ponnistusvoimaksi. Pohjelihakseni symboloivat tätä ominaisuutta mielestäni loistavasti - ne ovat suuremmat kuin puolella tuntemistani miehistä, vaikken tee niillä muuta kuin kävelen. Ja esittelen muille tietty, toivoen, että joku heikolla harkintakyvyllä varustettu kirkassilmä pitäisi minua urheilullisena tyyppinä.
Positiivisissa uutisissa tänään: Sain uuden sohvan. Se on täynnä puukonviiltoja, mikä on varmasti kaikkien feng shui -oppien mukaista, kodin värähtelyä lisäävä tekijä. Sohva on tummanvihreä ja siinä on vittu ruskea fasaanikuviointi. Voisin kuvitella sen minkä tahansa aikansa eläneen metsästyskerhon taukotilaan vanhojen ukkojen istuttavaksi.. En ole istunut sohvallani vielä kertaakaan, vaikka sain sen viikko sitten. Se on makuuhuoneessani toisen sohvani seurana, koska sänky on olohuoneeseen sijoitettu.
Osaanko minä tehdä mitään oikein? Onko mikään oikein? Onko yleensäkään pakko edes ajatella, että minkään pitäisi olla oikein? Oikein ja väärin, hyvä ja paha.. Olen sitä mieltä, ettei näitä sanoja kuuluisi ollakaan nykyihmisen sanavarastossa, ellei puhe ole ruuasta. Kaikki mikä on hyvää tai pahaa, muuttuu kokijan mukana.. makuasioita. Eli ruoka-asioita.
Hikoilen tuskissani kuin pieni - ei vaan suuren suuri sika. Myöskin kusettaa, TAAS. Olen käynyt tänään seitsemän kertaa kusella, eikä kello ole kuin jotain yli puolenpäivän. Olen ennenkin miettinyt, liittyykö henkinen kuonanpoisto jotenkin fyysiseen. Kaikki sylettää, siispä kusen huoleni pois. Tämä käy.
Totta tosiaan, tänään on ollut hyvin elimistön sivutuotteidentäyteinen päivä. Kaivoikohan Gautama Buddha nokkaa, ja jos kaivoi, laittoiko sormen suuhun sen jälkeen? Näihin mietteisiin jää elinabur tänään.
Kommentit
Lähetä kommentti