Vuorossa vuodatus

Mitä oikein tapahtuu? Hyvät aivoni, hyvä kalenterini, mitä KETTUA oikein tapahtuu?!

Aika se vain venyy ja paukkuu, todellisuudentajusta puhumattakaan. Viikot viipottaa säälimättömästi eteen päin, ja minä elän siinä välissä vuoropäivin sähköjäniksenä ja merilehmänä. Välillä koko aivotyöskentelyni on nykivää ja säpsähtelevää, kun mielessä pyörii viisitoista eri asiaa, jotka ovat "to do" -listallani. Nämä ohjaustani odottavat toimet usein tapahtuvat kuin omalla painollaan, enkä sinänsä ole stressaantunut siitä, etten saisi mitään aikaiseksi. Voi, kyllä minä saan. Mutta pääkoppani upea näyttämö, jonka pääasiallinen tehtävä oli ennen olla mielikuvitukseni leikkikenttä, on tätä nykyä pikemminkin nyrkkeilykehä. Siellä ajastani taistelevat velvoitteet ja työt muksivat toisiaan, aggressiivisen mölyämisen sumentaessa tunnelmaa. Siltä minun päässäni tuntuu.

Runollista ja dramaattista, kyllä maar.. No, minä valitan lähinnä siksi, että tännehän minä juuri voin valittaa. Jos tämä olisi työpainotteinen blogi, jota päivittäisin ammattinimikkeeni takaa, painottaisin eri asioita. Henkilökohtaisessa blogissa on oltava tilaa purnaamiselle ja ailahtelevuudelle.. Ja silti, tässä minä vain selittelen, kuin ei alun perinkään olisi luvallista purnata.

Varasin terkkariajan koskien tätä sirkusta koskien. Minä kun en meinaa onnistua oikeanlaisen työasenteen löytämisessä. Täydellisyyden tavoitteluni ja samanaikainen riivaava mielikuva laiskasta ja saamattomasta itsestäni alkaa tulla normaalin elämän tielle. Jännitän töitä, joilla on ulkopuolinen tilaaja, koska minusta tuntuu, etten osaa oikeasti mitään, mitä yritän, tarpeeksi hyvin. Haluaisin harjoitella vielä muutaman vuoden, muhia kotonani ja tehdä yksinäisiä projekteja, joista en ole kenellekään vastuussa. Toisaalta nautin suunnattomasti onnistumisen tunteesta, kun tilaaja ihastuu tekemääni työhön. Niin kuitenkin käy.. yleensä aina. Olen siitä kiitollinen. On minulla syitä olla tyytyväinen tekemääni työhön.

Silti aina toistuu tämä.. jokin puristava tunne rintakehässä, joka jaksaa muistuttaa..

"Mitä yrität? Et ole valmis siihen." 

"Älä lupaa mitään. Et välttämättä onnistu."

"Riittävätkö tietokoneesi tehot muka siihen? Aikasi? Taitosi?"

"Ei tässä vaiheessa pitäisi enää tarvita ohjausta. Olet kurssisi istunut jo." 

Ei muuten paha, mutta tämän kaiken vähättelyn tuloksena olen jo pitkään ottanut vastaan vain "ei-niin-vakavia" töitä joista minulle ei makseta, kaverin palveluksia ja muita vastaavia pikkujuttuja. Oikeat duunit meinaavat mennä sivu suun, kun aika ei riitä. Nyt minulla on onneksi kaksi nettisivuprojektia, jotka valmistuvat pian, ja joita voin kutsua oikeiksi töiksi. Toisaalta minua karmii ajatus siitä, että alan suuntautua web designiin - aikani ei tule koskaan riittämään koodaamisen täydelliseen opetteluun, eikä vaillinaiset taitoni php:ssa kertakaikkiaan kuulu asiakkailleni! Mitä helvettiä minä edes tolskaan koko web design -alueella, kun en voi kuitenkaan ottaa vastaan vaativia töitä?

Pheeeew. Kylläpä nyt ryöppyää. 

Näiden kahden projektin jälkeen, joiden parissa olen ollut kyllä tyytyväinen, aion kuitenkin pitää taukoa web designista. Ostan veronpalautusrahoilla laadukkaan piirtopöydän, ja suuntaan energiani sen treenaamiseen, samalla opinnäytetyötä tehden. Huh sitäkin rulijanssia, onneksi tällä viikolla saan vietyä sitä eteen päin..

Pikkutyttönä, kun emme saaneet läksyjä koulusta, olin turhautunut. Olin kuvitellut koulun olevan "tärkeää" ja kiireistä, työntäyteistä ja vakavaa. Muistan keksineeni itselleni läksyjä. Kuinka ovat ajat muuttuneet! Ja toisaalta eivät lainkaan - pakollisten juttujen lisäksi minulla on aina useampi - jos ei materiaalinen niin vähintään ideatasolla muhiva projekti käynnissä. On vaikea toppuutella sitä ideavirtaa, joka on tullakseen. Ehkä jonain päivänä se tyrehtyy, ja kuinkas minua sitten harmittaa, jos sen virratessa vuolaana en huomioinut sitä tarpeeksi?

"Tyhmä tyttö. Keskity yhteen asiaan kerrallaan, ja lakkaa ahnehtimasta, koska sitä sinä olet - ahne!"

"Älä ole niin ankara itsellesi. Multitasking on hieno taito, ja sinä vasta harjoittelet sitä."

"No, entäpä jos muutaman vuoden päästä vain kuolet ja keskeneräiset projektisi jäävät muistuttamaan läheisiäsi siitä, miten olit niin *niisk* kunnianhimoinen.."

"Rauhoitu. Tee työsi. Rentoudu."

"Viri viri tööt tööt!"

Juu! Sellaista tarjosi Circus du Elinabur tänään.
Huomenna ohjelmassa mm.: Telepaattista röyhtäilyä!
Sikoja korkokengissä, koiria lakituvassa!
Kaikki on mahdollista, paitsi olennainen!

Oikeesti tykkään tehä mun duuneja. Laiskuus on häiriö, jolla on syy. Rentoutuminen on normaali syklin osa. Laiskuuden ja rentoutumisen välisen eron ymmärtäminen taas on helvetin vaikeaa tiukan realistisen itsearvioinnin hetkinä. En ole suuressa yrityksessä töissä, mutta koen silti ajallemme ominaisia kehityskeskusteluja päässäni..YT-neuvotteluja sisälläni.. Ajan henki on ottanut minut omakseen! Ah ja voi. 

Välillä en vaan haluaisi syödä mitään, ajatella mitään, puhua kellekään, sopia mitään.. haluaisin olla vuoden vastaamatta kenellekään puhelimeen, jotta voisin vain ja ainoastaan seota yksin kämpillä, levittää ja saada valmiiksi keskeneräiset tauluni, koruni, biisini.. värkkäillä ja värkkäillä hamaan tappiin asti, kertomatta kenellekään edistyksestäni, saamatta palkkaa mistään, koska kaikki luomani olisi vain minun ja minua varten - niin kauan, että työ olisi tehty. 

Sitten, kun kaikki olisi valmista, minä tulisin ulos kammiostani ja levittäisin tulokset kaikkien arvosteltavaksi. Ottaisin vastaan kaikki katseet ja kommentit ihailevista pettyneisiin, imisin itseeni rakastettavan raadollista, kriittistä energiaa, ja pian vetäytyisin taas uuteen luomissykliin. Sillä tavalla minä eläisin, jos minulla olisi pokkaa.

Sanoisin tämänhetkisen sisäisen maailmani kiteytyvän seuraavaan lauseeseen:

Ei minulla ole aikaa tuntea huonoa omatuntoa siitä, etten ehdi enempään!


Siltikin.. koen olevani elämäni vedossa. Ja reipas ku perkele!