Sydämen työtä on pumpata verta.

Tuli juuri nyt yhtäkkiä mieleen, mikä minua nyppii nykyään kaikissa ohjeissa siitä, miten pitäisi rakastaa, että rakastaa oikein. Lukemistani, lukemattomia "totuuksia" pureskeltuani olen niellyt sen, että rakkaus on, on, ja vain on.

Kun ihminen kokee rakkautta, hän ehkä erittelee, mistä syistä hän kokee tuota miellyttävää olotilaa. Ehkä joku rakas ihminen, miellyttävä uutinen, kaunis maisema tai kappale. Me kohdistamme rakkautemme, tai ainakin luulemme tekevämme niin.  On jotenkin twisted, että oletusarvoisesti rakkaus koetaan asiana joka annetaan tai saadaan, sen sijaan että se olisi jatkuvasti kaikkien saatavilla.

Eihän rakkaus ilmiönä tietenkään taivu ihmisen tahtoon. Sinä voit sanoa vihaavasi minua, ettet anna minulle rakkauttasi, mutta minä voin silti kokea välillämme rakkautta. Itse voin olla onneton, vaikka elämäni olisi kuinka täyttä, jos en yksinkertaisesti koe rakkautta. Voin olla rakkaideni parissa kokematta rakkautta, jos kaipaan yksinäisyyttä. Voin tuntea rakkautta haluamatta ilmaista sitä. Voin ilmaista rakkautta toivoen saavani hyväksyntää.

So what's my point? Ei sitä ole. On vain niin hassu ilmiö, rakkauden erittely. Luonnollinen juttu, mutta tavallaan älytön!

Kävin viime viikonloppuna Dalai Lamaa kuuntelemassa Helsingissä. On uskomatonta, kuinka yksi ihminen sillä tavalla koko ikänsä tekee työtä toisten hyväksi. Se on suoraan sanoen jotain, jota minun on vaikea käsittää, se on ihmeellistä. Kaikki kunnioitus hänelle, ja muille jotka tekevät niin rohkeaa työtä ihmiskunnan hyväksi. Sillä jos se jotain on, niin rohkeaa - kyllähän me pienemmätkin ihmiset osamme teemme, mutta tuolla tavalla ikoniksi asettuminen, siinä on mystiikkaa. En tartu siihen enempää.

Tuollaisissa tapahtumissa tapaa ihmisiä, jotka.. ovat ihania. Henkisyydestä ja epäitsekkyydestä kiinnostuneita ihmisiä. Minä olen ollut sellaisten ihmisten ympäröimä aina, jotka ovat kiinnostuneita. Siitä en tiedä, kuinka tehokkaasti he ovat onnistuneet pyrkimyksissään. En halua mitata hyvyyttä. Mittaan vain henkilökohtaista kiintymystäni ja syitä siihen, koska sitä minä ymmärrän. Hyvyys on jotain, jota en ymmärrä. Se liittyy mielessäni Jumalaan, rakkauteen, virtaan.

Mitä sitten on sydämen työ?

Pumpata verta, tietysti. (Kiitos Antti tästä huomautuksesta!)

Minua kiinnostaa ihmisten toiminta, jolla he pyrkivät tuomaan hyvää olevaksi. Koen, että hyvyys on, kuten rakkauskin, mutta ihmiset eivät aina tunne sitä. Kuitenkin meillä on sisäinen palo saada hyvä olo syttymään kanssaihmisissämme, myönsimme sitä tai emme. Motiivit, keinot ja jaksaminen voivat vaihtua päivänkin aikana useasti, mutta jatkuvasti ihminen yrittää tehdä ihmistä onnelliseksi, välillisesti ja suoraan. Se on kaikin puolin järkevää.

Voisi määritellä, että on sydämen työtä tavalla tai toisella auttaa toisia ihmisiä kokemaan rakkauden läsnäolo. Joskus ihmiset yrittävät olla tässä työssä tehokkaita, jopa ovat vahingossa kiireellisiä. Jotkut kenties toivovat ehtivänsä sytyttää mahdollisimman monta sydäntä elämänsä aikana. Useat salaa näkevät itsensä hyvin tärkeinä sydämen sotureina, joita ilman ei pärjättäisi. Henkinen kusi nousee niin sanotusti päähän useissa tapauksissa. Ei se väärin ole, mutta se sekoittaa pakkaa ja harhauttaa niin auttajaa kuin autettavaa. Se on hupaisaa ennen kaikkea, ja rakastettava piirre ihmisessä. Näen sen kuin innostumisena, pontevana porskuttamisena. Epäilemättä minä tallon itsetuntoja ja loukkaan tunteita, mutta sellaista on elämä, ja matkallani minä opin.

Rakkaudella on keinonsa. En usko, että Jumala tai rakkaus sanan varsinaisessa merkityksessä tarvitsee yksittäistä ihmistä puolustamaan itseään. On sulaa hulluutta rakentaa mielessään itsestään korvaamaton. Tällä en tarkoita, etteikö olisi järkevää osallistua rakastavan asenteen harjoittamiseen, olla onnellinen omasta osuudestaan, tyytyväinen tekemäänsä työhön, ja itseensä. Henkilökohtaisesti minua vain huvittaa se piirre meissä ihmisissä, kuinka usein tarvitsemme romantisoidun mielikuvan tarpeellisuudestamme pystyäksemme toimimaan epäitsekkäästi.

Yksi ihminen voi saada aikaan järkyttävän määrän muutosta, virallisen työn kautta, tai pienillä teoilla läpi elämän. En tarkoita lainkaan väheksyä sitä voimaa, mikä ihmisellä on ympäristönsä muokkaamiseen. Sisäiset "puutteet", joita pohdin, kuten omahyväisyys, ovat puutteita vain henkilön itsensä näkökulmasta, siis olettaen, että hän pyrkii epäitsekkäämmäksi ihmiseksi. On vain loogista silloin puhua puutteina piirteistä, jotka todellisuudessa ovat myös rakastettavia asioita. Kuinka tylsiä olisivat kaikki maailman kirjat ja elokuvat, ellei ihminen olisi perusteiltaan myös omahyväinen ja itsekäs?

On paljon tehokkaampaa avuksi olemista, kun tekee auttamistyötä muiden onnelliseksi tekemisen lisäksi rehellisesti itsensä vuoksi. Myöntää itselleen oikeuden näihin omahyväisiin tunteisiin, myöntää, että haluaa saada kosmista kiitosta siitä, että on hyvä ihminen. Ei sitä välttämättä tule, ainakaan siinä muodossa, kuin sitä odottaa. Minun silmissäni ihminen tekee itsestään vain narrin väittäessään, että hän tekee hyviä tekoja vain muiden vuoksi. Silmät loistaen katsoo minua, koettaa kenties vakuuttaa minut jollain tavalla, ja sellainenhan minua aina vain naurattaa. Vuoden päästä hän on edennyt ties minne polullaan, ja minä muistan, miten niin naureskelin hänen tavalleen esittää innostuksensa. Niin se on elämä hullua, ja kommunikointi.

En usko onnellisuuteen, jossa ei ole tilaa inhimilliselle typeryydelle. Siksi useat henkiset ohjeet ja oppaat työntävät minua nykyään pois luotaan - olen kyllästynyt siihen henkiseen hunajaisuuteen, joka sulkee elämän raadollisuuden ja ihmisen sisäisen pedon pois henkisyyden piiristä. Nekin aatteet, jotka eivät kiellä sisäisen pedon henkisyyttä, kuitenkin vaivihkaa antavat ohjeita sen nitistämiseen. Kaikki uskonnot pohjaavat ajatukseen, että tästä tilasta päästään jonnekin parempaan tilaan. Minä näen tämän tilan parhaana kaikista, vaikka valitan ja purnaan. Jos saisin valita, jälleensyntyisin mielummin, kuin pyrkisin kohti henkistä mestaruutta, jottei minun tarvitsisi enää syntyä uudelleen. Petoni on ystäväni, vaikka se välillä puraisee minulta käden irti.

Kammoan elottomia, uskonnollisia dogmeja, jotka imevät leikin ja ilkikurisuuden riemun ihmisestä.  Teini-ikäni teatterissa viettäneenä olen tottunut siihen, että synkimmilläkin osillani on mahdollisuus elää, tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi leikin välityksellä. Sisälläni on haavoittuneita osia, jotka ovat synkkiä ja pahoja. Eivät ne parane vain meditoimalla, eivät minun psyykessäni ainakaan. Niiden kuuluu olla todellisia, niiden kuuluu päästä päivänvaloon kokemaan vapaus! En minä tahdo rukoilla niitä pois. Minä mielummin leikkisin ne onnellisiksi.

Ehkä olen niin nuori, etten ymmärrä, miksi tuo peto täytyy nitistää, vain jotta "päästään jonnekin".   Ehkä tahdon vain oikeuttaa pahat tapani. Ehkä olen yliherkkä, kuin koulukiusattu, joka tulkitsee aina asiat juuri häntä vastaan. Silti kohtaan kanssaihmisissäni jatkuvasti tällaista henkistä natsitusta, ei tämä todennäköisesti ole vain minun kelani.

Miksi tämä asia riivaa minua? Miksi välitän?

Olen nykyään aistivinani paljon hiljaista toivottomuutta ihmisissä sen suhteen, voivatko he olla epäitsekkäitä ja hyviä ihmisiä "kaikesta huolimatta". Uskon, että ihmisten olisi paljon helpompi suhtautua henkisyyteen hyväksyen, myös omassa elämässään pyhyyden nähden, jos se ei olisi joka lähteen mukaan jotain niin saatanan mystistä paskaa. Jotain niin suurta ja ihmeellistä, ettei ihmisen kannata edes kiinnostua mistään, jos ei ole valmis luopumaan siitä ja siitä ja kehittämään tuota ja tuota ja muokkaamaan ajattelua ja tunteita ja ja ja. Ihmiset, jotka ovat tutustuneet näihin asioihin, ehkä tietävät, mistä puhun. Natsitus itsensä kehittämisessä on piirre uskonnoissa ja henkisessä kirjallisuudessa ym, joka työntää ihmisiä pois mystiikan piiristä.

Korkeuksiin tähyileminen voi olla myös leikkisää, eikä se tee mielestäni siitä yhtään vähemmän vakavasti otettavaa. Se voi olla nautinnollista. Se voi olla seksuaalista. Se voi olla jopa ilkeää! Uskonnot tuntuvat vaativan ihmistä rajoittamaan itseään, eikä henkisyyden koskaan kuuluisi olla pakottavaa ja tukahduttavaa. Tämä ristiriita surettaa minua joskus, koska olen tavannut paljon ihmisiä, jotka myöntävät kaipaavansa elämäänsä korkeampaan voimaan uskomisen tuomaa höpsöä turvaa, mutta eivät voi alentua niin naurettavaan toimintaan. Ihminen rakentaa sisäistä suhdettaan läpi elämän, eikä näihin valmiisiin hengellisiin rakenteisiin tarvitse astua jalallakaan ollakseen harmoniassa, ei minun mielestäni.

Tullessani junalla kotiin Dalai Lama -tapahtumasta kohtasin pariskunnan, jotka olivat kiinnostuneita meidän seurueemme kiinnostuneisuudesta henkisyyteen, mutta eivät jotenkin uskoneet omiin mahdollisuuksiinsa uskoa mihinkään. Tämä ei siis ollut tilanne, jossa toisia ei kiinnosta, ja toiset tuputtavat. Kaljaa ne joivat, välillä vilkuillen tuoppejaan, kuin ne eivät kuuluisi tällaisiin keskusteluihin. Sisälläni syttyi myötätunto, ja ajattelin, voi kun tietäisitte kuinka se minulle joskus maistuu! Ja kuinka minä olen sitä hävennyt!

Mies sanoi, että hän ei tahdo nostaa mitään uskontoa tai ketään hahmoa kuten Dalai Lama, jalustalle, mutta uskoo kuitenkin johonkin tarkoitukseen. Hänestä paistoi älykkyys, itsetunnon puute ja kaipuu. Koin hänen näkökulmansa koko ravintolavaunusta viisaimmiksi, suorastaan sytyin hänen ajatuksistaan. Sanoin hänelle, että arvostan tuollaista itsenäistä ajattelua, rohkeutta olla tyhjyydessä ilman ikoneita, jotka helpottavat uskomista. Luottamukseni herää herkemmin henkilöön, joka aikuisen tavoin pohjaa toimintansa itseensä ikonien ja oppien sijaan. Henkisyydestä vuosikaudetkin kiinnostunut ihminen, joka koettaa piilottaa inhimillisyytensä, painaa alas itsekkyytensä ollakseen tehokkaammin epäitsekäs, ei vakuuta minua. Se ei ole kypsää, ei tehokasta, se on miellyttämistä. Tämä voi olla myös jokin temperamenttiero, jonka yli en näe.

Tuo mies sanoi minulle lähtiessään katkeraan sävyyn, että olet etuoikeutettu, kun olet tuollaiseen perheeseen syntynyt. Sillä hetkellä minun teki mieli kiljua tuo henkilö hereille. Halata tai tehdä jotain, joka herättäisi hänen itsearvostuksensa.

Tällaisten kokemusten vuoksi olen alkanut kiinnittää huomiota siihen, kuinka omasta henkisyydestäni innostuessani tahtomattani joskus latistan muiden uskoa itseensä. Se tapahtuu lähinnä silloin, kun aivan huomaamattani ajattelen heidän tarvitsevan minun läsnäoloani tai ajatuksiani. Ihminen, joka pyrkii olemaan hyvä ihminen, kohtaa väistämättä sisäisiä riittämättömyyden tunteita. Jos määrittää määränpäänsä hyväksi, väistämättä välillä unohtaa olevansa hyvä myös muualla. Armollisuutta, huumoria ja suklaata tarvitaan!


Auttamistyötä minun mielestäni on ensi tilassa omaksi itsekseen tuleminen, itsensä hyväksyminen ja rentoutuminen. Me voimme olla toisillemme hyviä niin yksinkertaisilla mutta tehokkailla tavoilla - voimme rentouttaa toisiamme, hyväksyä toisemme, antaa anteeksi toisillemme. Välitöntä kiitosta ei tule usein, sillä ihminen yleensä lähinnä hämmentyy siitä, kun häntä kohtaan tehdään hyvin.

Ajattelen tilannetta, jossa joku saa minut heräämään hetkeksi tunteilleni - kesken työnteon vaikka koskettaa minua arkisen ystävällisesti. Saattaa olla kulunut viikkoja ellei kuukausia siitä, kun viimeksi olen kokenut veljellisen kosketuksen, ja liikutun. Tuo liikutus voi olla niin suuri, että kyyneleet kihoavat silmiin. Sitä suomalaisittain hävetessäni ulkoinen ilmaisuni kovettuu ehkä kivikovaksi tai muuttuu hätäiseksi kuin adhd-potilaalla. Hyväntekijäni ei silloin välttämättä saa minkäänlaista välitöntä kiitosta minulta, vaikka sisälläni kuohuu.

Siksi minusta on tärkeää antaa arkiselle sydämen työlle, pienille epätäydellisille teoille, niiden ansaitsema arvo. Epäitsekkyydestä, toisten huomioon ottamisesta, henkisyydestä, whatever you want to call it - tällaisista vaihtoehdoista kiinnostuminen nostaa usein katseen kohti taivaita, etsien jotain. Arvostus myös heille, jotka tutkivat mielen ja todellisuuden rajoja, ja työntävät nokkansa kummallisiin paikkoihin.

Minulla vain teki mieli kirjoittaa ylös näitä ajatuksia. Minulla on surua siitä, että en osaa yhtyä ihmisten kanssa, joilla on samoja kiinnostuksen kohteita. Koen hieman sosiaalista häpeää siitä, etten suostu nostamaan yleisesti hyväksyttyjä normeja tai ikonimaisia ihmisiä jalustalle elämässäni, vaikka he epäilemättä ovat aivan okei. Koen kivuliasta ja lämmintä sielun yhteyttä tuohon mieheen ravintolavaunussa, joka selvästi koki yksinäisyyttä, mutta oli jollain tapaa minun silmissäni koko vaunun vakain ihminen itsenäisyydessään. Ehkä ajatuksillani ja tunteillani häntä kohtaan on energeettistä arvoa hänelle. Ehkä hän ei todellisuudessa ole niin onneton kuin miltä hän vaikutti, olihan jo myöhä, ehkä häntä väsytti.